Markus Ylimaa

Richard Wilkinson, Kate Pickett: Tasa-arvo ja hyvinvointi

2012-01-26T11:21:00.006+02:00

Richard Wilkinson, Kate Pickett: Tasa-arvo ja hyvinvointi – Miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille?. HS kirjat, 2011. 418 s.

Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin Tasa-arvo ja hyvinvointi – Miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille? (The Spirit Level, 2009) on herättänyt laajaa keskustelua. Tartuin itse teokseen vasta nyt, saatuani käsiini sen suomennoksen.

Kirjan väite on yksinkertainen: tuloerot vähentävät hyvinvointia. Kirjoittajat todistavat väitteensä osoittamalla tilastoin ja taulukoin tuloerojen vähentämän sosiaalista luottamusta, lisäävän mielenterveysongelmia ja huumeiden käyttöä, aiheuttavan terveysongelmia ja vähentävän elinajanodotetta, kasvattavan vyötäröä, heikentävän yleistä koulutustasoa, lisäävän teinisynnyttäjien määrää, väkivaltaa, vangitsemisia ja rangaistuksia sekä vähentävän sosiaalista liikkuvuutta. Lisäksi tuloerojen todistetaan olevan luonnolle haitallisia.

Kirjoitin edellä olevan listan siitä syystä, että ajoittain kirja tuntuu puuduttavalta tilastojen luetteloinnilta. Miksi yksinkertaisen väitteen todistamiseen tarvitaan näin paljon tilaa? Suurten tuloerojen ja yhteiskunnallisten ongelmien välinen yhteys voidaan nimittäin havaita helposti intuitiivisella tasolla. On tosin syytä muistaa, että teos on kirjoitettu anglosaksisessa maailmassa, jossa pohjoismaisen sosiaalivaltion itsestäänselvyydet eivät olekaan välttämättä yhteiskunnallista peruskauraa.

Kirja on saanut monenlaista kritiikkiä. Erityisesti sen käyttämiä tilastoja on syytetty tarkoitushakuisuudesta. Teoksen on sanottu olevan vasemmistohenkisen ideologian pukemista tieteelliseen asuun. En osaa ottaa tähän kysymykseen kantaa. Hyväksyn kuitenkin pääsääntöisesti kirjan perusajatuksen siitä, että liian suuret tuloerot ovat hyvinvoinnin kannalta huono asia.

Minua jäi mietityttämään kaksi teoksessa esiin noussutta havaintoa:

1) Mikäli tuloeroilla ja hyvinvointiongelmilla on niin selkä yhteys, niin pitäisikö yksittäisten hyvinvointiongelmien ratkaisemiseen sijaan keskittyä tuloerojen kaventamiseen? Psykologien, lääkärien ja hyvinvointipalvelujen määrärahojen lisääminen ei ole kestävä ratkaisu, vaan tarvitaan tuloeroja tasaavaa politiikkaa. Ennen kaikkea tämä on mielenkiintoinen näkökulma hyvinvointivaltion rahoitusta koskevaan keskusteluun.

2) Kysymys siitä, mitä on tuloeroja tasaava politiikkaa? Kirjan antama vastaus on melko heppoinen. Progressiivinen verotus ja tulonsiirrot ovat keino lääkitä ongelmaa, mutta ongelmien juuret ovat syvemmällä. Voimmeko rakentaa toimivaa ja kehittyvää sekä vapauden turvaavaa yhteiskuntaa sille pohjalle, ettei suuria tuloeroja pääsisi syntymään? Tähän tiivistyy aihepiirin haastavin ongelma.

Tasa-arvo ja hyvinvointi on tärkeä puheenvuoro. Se tunnistaa yhden aikamme merkittävimmistä ongelmista. Meillä on kuitenkin pitkä matka siihen, että tavoitteena olevaan sosiaalinen hyvinvointi saavutettaisiin. Suunta on ollut pikemminkin päinvastainen.

Julkisen talouden tilanteen sekä kasvavien menojen aiheuttamat hyvinvointivaltion rahoitusongelmat pakottavat meidät etsimään uusia ajatuksia. On löydettävä keinoja, joilla vähentää hyvinvointimenoja. Tuloerojen vähentäminen on tärkeä näkökulma tähän kysymykseen. Keskustelua on syytä jatkaa.

Ajatuksia Alkiosta

2012-01-25T11:01:00.001+02:00

Henkilön merkittävyyttä ei ole syytä aliarvioida, mikäli hänen perintöään on aihetta muistella sata vuotta tämän aktiivivuosien jälkeen. Kesäkuussa tulee kuluneeksi 150 vuotta Santeri Alkion syntymästä. Alkio toimi uransa aikana muun muassa poliitikkona, kirjailijana, lehtimiehenä, kauppiaana sekä nuorisoseura- ja raittiusmiehenä. Hän saavutti menestystä näillä jokaisella elämänalueella. Esiin saattaa nousta kuitenkin kysymys: Kuka ihmeen Alkio? Mikä tekee hänestä niin merkittävän hahmon?

Jokainen keskustalaisuuteen edes jollain tapaa tutustuva törmää ennen pitkää Alkion nimeen. Yhtä lailla tuttuja ovat Alkion perinnökseen jättämät lausahdukset. ”Köyhän asian muistaminen” ja ihmisyyden kehitystarve” kuuluvat jokaisen katu-uskottavan keskustapoliitikon fraasivalikoimaan.

Termiä ”Alkio” voidaan pitää keskustapolitiikan mahtisanana. Tällä tarkoitetaan sitä, että alkiolaisuus on hyväksytty liikkeemme sisällä kaikkien hyväksymäksi välttämättömäksi aatteelliseksi lähtökohdaksi. Kamppailua ei käydä termistä vaan sen sisällöstä. Olen pysähtynyt useasti ihmettelemään, miten erilaisia määritelmiä alkiolaisuudelle saatetaan antaa. Yleensä Alkion nimeä käytetään omien tarkoitusperien pönkittämiseen.

Historiallisesti tarkasteltuna Santeri Alkio oli vuonna 1906 perustetun maalaisliiton alkuhistorian merkittävimpiä toimijoita. Alkio oli käytännön poliitikko, toimien muun muassa ministerinä ja puolueen puheenjohtajana. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin aatteellinen toimija. Ideologiset päämärät ajoivat usein käytännöllisten näkökulmien ohi.

Osittain tämän takia Alkio ajautui ennen pitkää marginaaliin puolueensa sisällä. Käytännönläheistä asioiden hoitoa, maanviljelijöiden etua ja populistista herravihaa painottavat näkemykset ajoivat ideologisen politiikan ohi.

Alkioon on kuitenkin palattu kerta toisensa jälkeen. Ilmeisesti hänen kauttaan on haluttu kirkastaa käytännön vaikuttamisen taustalla olevia aatteellisia lähtökohtia. Muutoksen keskellä on haettu jotain varmaa ja pysyvää.

Santeri Alkion ajattelua ei ole kuitenkaan helppoa tulkita. Hän ei ollut kokonaisuuksia tarkasteleva yhteiskuntafilosofi sanan varsinaisessa merkityksessä. Lisäksi hänen hajanaiset tekstinsä ovat oman aikansa tuotteita.

Tärkeintä mitä Alkiolta voi oppia, on hänen asenteensa. Henkiset arvot, yhteiskuntaa uudistava politiikka sekä puolueen rooli sivistysliikkeenä ovat näkemyksiä, joihin on helppo yhtyä. Alkiolta ei kannata hakea valmiita vastauksia nykypäivän ongelmiin. Sen sijaan alkiolaisessa hengessä on mahdollista pysähtyä pohtimaan, miten uudistaa yhteiskuntaa ihmistä palvelevaksi kokonaisuudeksi. Puolueen roolia on pohdittava siltä kantilta, miten edistää oman navan tuijottamisen sijaan yhteiskunnan kokonaishyvää.

Minulla on jäänyt Alkiosta parhaiten mieleen hänen kaunokirjallinen tuotantonsa. Teossarjan Puukkojunkkarit – Murtavia voimia häjyt rauhoittuvat, kun murtavat voimat, kansallinen ja kristillinen herääminen, tuovat järjestyksen 1800-luvun suomalaiseen elämään.

Mitkä ovat 2010-luvun murtavia voimia? Vastauksen löytäminen on yhteiskunnallisten liikkeen tärkein tehtävä. Tässä alkiolaisessa, itsekasvatuksellisessa hengessä on paneuduttava nyky-yhteiskunnan ongelmiin, ja löydettävä ratkaisuja ongelmien korjaamiseksi. Siinä on alkiolaisen ajattelun syvin ydin.

(Julkaistu Desentralistissa 1/2012)

Natossa on vikaa

2012-01-22T10:23:00.002+02:00

Tuomo Järvelä kysyy blogissaan, mitä vikaa on Natossa? Kysymys on aiheellinen, sillä teemaa ei ole käsitelty kunnolla käynnissä olevien vaalikeskusteluiden aikana. Suomalainen Nato-keskustelu on pitkälti ideologista väittelyä, jossa faktoille ei anneta painoarvoa.

Kaiken taustalla on Venäjä-trauma, josta Matti Vanhanen kirjoittaa blogissaan toisesta näkökulmasta. Presidenttiehdokkaat tyrmäsivät YLE:n vaalitentissä sota- tai kriisinhallintaharjoitukset Venäjän kanssa.

Perinteisen näkemyksen mukaan Suomen kielteisen Nato-kannan pääasiallinen syy on siinä, ettemme halua ottaa vastuuta Baltian maiden puolustuksesta. En tosin tiedä, miten EU-jäsenyyteen liittyvät turvatakuut eroavat Nato-jäsenyyden mukanaan tuomista velvoitteista?

En ole itse Nato-jäsenyyden kannalla. Mielestäni kansainvälisen järjestelmän muutos asettaa järjestön roolin kyseenalaiseksi. Pohjois-Atlantin liitto on hakenut kylmän sodan jälkeen paikkaansa, eikä painopisteen siirtyminen Tyynellemerelle ainakaan lisää sen merkitystä.

Käsittääkseni Natoon liittyminen ei muuttaisi kansainvälistä asemaamme suuntaan eikä toiseen. Näin jäsenyys ei toisi Suomelle mitään lisäarvoa. Muuttuneessa, moninkeskisessä maailmassa on järkevämpää löytää paikkansa muualta kuin menneisyyden rintamalinjoista.

Äänestä muutosta, äänestä Väyrystä!

2012-01-21T19:23:00.014+02:00

Kävin äänestämässä maanantaina Kouvolan kaupungintalolla numeroa neljä eli Paavo Väyrystä. Oman ehdokkaan löytäminen ei ollut vaikeaa. Suosittelen kaikkia tekemään huomenna vastaavan äänestyspäätöksen.

Väyrynen ei ole ehdokkaana täydellinen, eikä kantamme mene aina yksiin. Kahdeksasta tarjolla olevasta hän on kuitenkin selkeästi paras.

Halusin painottaa valinnassani ehdokkaan ulko- ja turvallisuuspoliittista osaamista sekä kokemusta. Tällöin jäljelle jäivät Väyrynen, Lipponen ja Haavisto. Lisäksi halusin kestävän kehityksen ja ympäristöystävällisen yhteiskunnan puolesta toimivan presidentin, joka painottaa henkisiä arvoja materialismin ja talouskeskeisen eetoksen sijaan. Tällöin kyseeseen tulivat ainoastaan Väyrynen sekä Haavisto.

Eurooppa-myönteisenä Väyrysen kannat tuntuvat minusta ajoittain turhan rajuilta. En voinut kuitenkaan olla sivuuttamatta Paavon näkemyksiä globalisaation hallinnasta, kehityspolitiikasta, lähialueyhteistyöstä sekä hänen liberaalia, keskittämistä vastustavaa perusideologiaansa. Väyrysen kokonaisvaltainen lähestymistapa yhteiskuntamme haasteisiin sekä tulevaisuuteen katsova ote käänsivät pelin selkeästi hänen edukseen.

Kävi huomenna miten tahansa, toivon Väyrysen ja Haaviston kannattajien paiskaavan hyvän kisan jälkeen kättä ja pohtivan yhteistyötä toisella kierroksella. Maailmanlaajuiset ongelmat sekä materialistiskeskeisen yhteiskuntamuotomme kriisi osoittavat politiikan suunnanmuutokselle olevan todellista tarvetta.

Hiski Haukkala: Suomen muuttuvat koordinaatit

2012-01-19T11:28:00.014+02:00

Hiski Haukkala: Suomen muuttuvat koordinaatit. Gummerus kustannus, 2012. 196 s.

Hiski Haukkalan uutiskirja Suomen Muuttuvat koordinaatit on piristävä keskustelunavaus. Kansainvälisen politiikan opinnoissani olen saanut kahlata läpi pinon maailmanpolitiikan opuksia, joissa käydään läpi globaaliin hallintaan sekä ei-valtiokeskeiseen politiikkaan liittyviä kysymyksiä. Näiden teosten tulkinta kansainvälisen järjestelmän muutoksesta on oikeanlainen. Ajoittain tulkinnat ampuvat kuitenkin yli, jolloin kosketus todellisuuteen katoaa.

Haukkalan teoksen lähtökohtana on käytännönläheinen lähestymistapa Suomen ulkopolitiikkaan. Hän käy läpi kansainvälisen järjestelmän muutostrendit sekä niiden vaikutuksen Suomen ulkopoliittisen liikkumatilaan. Haukkalan keskeinen väite on, että Suomi voi tiettyjen reunaehtojen sisällä vaikuttaa omaan linjaansa.

Mielenkiintoinen analyysi on myös Suomen sijoittaminen erilaisten voimakeskusten väliin. Historiallisesti Suomi toimi Pietari-Berliini-Tukholma -akselin välillä. Nyttemmin voimakeskuksiksi ovat nousseet Bryssel, Moskova ja Washington. Euroopan kriisi, Venäjän ongelmat sekä Yhdysvaltojen pienentyvä merkitys asettavat tämänkin kolmion merkityksen tulevaisuudessa kuitenkin kyseenalaiseksi.

Haukkalan viesti on, että Suomen on seurattava aktiivisesti kansainvälisen järjestelmän muutosta. Pelkkä seuraaminen ei kuitenkaan riitä, vaan Haukkalan sanoin ”Suomen on oltava globaalisti osa ratkaisu, ei ongelmaa”. Käytännön tasolla tämä tarkoittaa aktiivista yhteistyötä Venäjän ja lännen kanssa. Lisäksi Suomen on pidettävä kiinni vanhasta viisaudesta, eli hoidettava sisäiset asiat kuntoonsa ulkoisen vaikutusvallan turvaamiseksi. Myös uudet ilmiöt, kuten arktisten alueiden merkityksen nousu tuovat uusia mahdollisuuksia Suomelle.

Hyvä kirjan kuuluu herättää ajatuksia. Suomen Muuttuvat koordinaatit onnistuu tässä erinomaisesti. Maailman muutoksen kuvaus sekä Suomen asemoiminen siihen ovat teoksen suurin vahvuus. Haukkala ei anna valmiita vastauksia, mutta se ei ole tarkoitustaan. Teokseen vahvuudeksi on laskettava myös mukana oleva kirjallisuusluettelo lisälukemisen hankkimiseksi.

Loppuun on mainittava, että yhteiskuntatieteilijöiden toivoisi osallistuvan Haukkalan tavoin laajemmalla rintamalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Näin yhteiskuntapoliittisen keskustelumme ja päätöksentekomme taso paranisivat nykyisestä.

Kirjan teemojen käsittely jatkuu kirjalle omistetussa blogissa.

Kuntauudistus korvattava terveys- ja sosiaapalvelu-uudistuksella

2012-01-18T16:16:00.015+02:00

Suomen Kuvalehti julkaisi viime perjantaina valtiovarainministeriön kuntakartat. Hallitus on ehtinyt jo kertoa, etteivät julkaistut kartat ole paikkaansa pitäviä.

En tiedä asian oikeaa laitaa, mutta koko kunta-uudistus vaikuttaa perusteiltaan omituiselta. Tavoite eli hyvinvointipalvelujen turvaaminen on oikeansuuntainen. En kuitenkaan ymmärrä, mitä vahvoihin ja harvempiin peruskuntiin siirtymisellä oikein saavutettaisiin?

Hyvinvointiyhteiskunnan turvaamisen kannalta ratkaiseva prosessi olisi terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden uudistaminen. Käsittääkseni myös 70 kuntaa on liian suuri määrä tulevaisuuden perusterveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden laadukkaan sekä kustannustehokkaan järjestämisen osalta.

Mielestäni olisi järkevää laittaa piste kuntauudistukselle, ja keskittyä sen sijaan sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamiseen. Tällöin kuntapuolen kehittäminen lähtisi täysin uudelta viivalta, suurimman kuluerän, sote-puolen, siirtyessä pois niiden vastuulta.

Ammattikorkeakoulu-uudistus uhkaa näivettää koulutuksen

2012-01-03T15:03:00.002+02:00

Tämän vaalikauden merkittävin koulutuspoliittinen toimenpide on ammattikorkeakoulu-uudistus. Uudistustarve on todellinen, sillä ammattikorkeakenttää ja koulutuksen sisältöjä on kehitettävä nykyisestä. Kataisen hallitus on kuitenkin lähtenyt viemään uudistusta eteenpäin tavalla, joka vaarantaa koulutuksen ja suomalaisen hyvinvoinnin tulevaisuuden.

Ammattikorkeakouluista puhuttaessa on palattava perimmäisten kysymysten äärelle, eli mikä on ammattikorkeakoulujen tehtävä. Mielestäni niiden tärkein tehtävä on kouluttaa osaavaa ja ammattitaitoista työvoimaa. Tällöin korostuu ammattikorkeakoulujen alueellinen tehtävä. Osaava työvoima luo edellytyksiä maakuntien kehitykselle. Tulevaisuuden hyvinvoinnin eväät, kaivannaiset, raaka-aineet ja matkailu, jäävät hyödyntämättä, mikäli meillä ei ole riittävää alueellista osaamista.

Mikäli mahdollisuuksien hyödyntäminen ja osaavan työvoiman kouluttaminen valitaan ammattikorkeakoulujen pääasialliseksi tehtäväksi, on hallituksen uudistussuunnitelma hakoteillä ja pahasti.

Uudistuksen ensisijainen ongelma on sen yhteydessä tehtävä yli sadan miljoonan euron leikkaus ammattikorkeakoulujen rahoitukseen. Ei tarvitse olla asiantuntija ymmärtääkseen koulutuksen kehittämisen olevan näissä olosuhteissa mahdotonta. Toinen uudistuksen keskeinen ongelma siitä, että sitä tehdään ylhäältä päin sanellen.

Käsittääkseni paras tietämys paikallisiin kysymyksiin löytyy edelleen alueelta itseltään, ei Opetus- ja kulttuuriministeriöstä (OKM). Ammattikorkeakoulujen perusrahoituksen siirtäminen valtiolle on sen yksinkertaistumisen johdosta perusteltua. On kuitenkin outoa, että myös ammattikorkeakentän ohjaus on siirtymässä valtion vastuulle. Ainakaan omassa päässäni malli, jossa alueellista tehtäviä toteuttavien oppilaitosten tulevaisuutta ohjataan valtion suunnasta, ei kuulosta järkevältä.

Paras paikallinen tietämys löytyy mielestäni alueilta itseltään. Toisin päätöksentekoon mukaan vahvemmin maakuntaliitot, jotka tuntevat parhaiten alueensa koulutusala ja -määrätarpeet. Maakuntaliitot pystyisivät vaikuttamaan myös siihen, että TKI-toiminta vastaisi paremmin paikallisia tarpeita. Kaikki viisaus ei toki asu oppilaitoksissa tai maakuntaliitoissa, mutta hyvällä OKM:n ja paikallistason vuorovaikutuksella päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Uudistukseen on saatava mukaan myös elementtejä, joilla turvataan koulutuksen pitkäjänteinen kehittäminen. Ensinäkin ammattikorkeakoulujen olisi järkevää saada yliopistojen tavoin toimivaltansa eduskunnalla ja siksi ne olisi järkevää kirjata lakiin.

Ammattikorkeakoulujen kohdalla on painotettava myös mahdollisuutta hallinnolliseen joustavuuteen. Alueiden ja työvoiman tarpeita varten olemassa olevien oppilaitosten kohdalla tuntuu omituiselta, että niitä kaikkia ollaan pakottomassa samanlaiseen hallintomalliin.

Hallitus on oikeassa siinä, että ammattikorkeakoulukentällä riittää paljon tehtävää. Ikäluokkien pienentyminen ja haastava taloudellinen johtaa tarpeeseen leikata aloituspaikkoja. Koulutuksen näivettäminen epäoikeudenmukaisilla leikkauspäätöksillä ei ole kuitenkaan oikea ratkaisu.

Suunnaksi pitää ottaa ammattikorkeakoulutuksen kehittäminen. Aloituspaikkojen vähenemisestä jäävät rahat on mahdollisuuksien mukaan siirrettävä koulutuksen sisältöjen kehittämiseen. On myös tarkasteltava kylmän viileästi, millaiselle osaamiselle ja työvoimalla tulevaisuuden Suomessa on tarvetta. Koulutusta on lähettävä kehittämään tämän pohjalta. Hallituksen ja OKM:n koordinoimaan päätöksentekoon on saatava mukaan edustus korkeakoulujen henkilökunnasta ja opiskelijoista, alueilta sekä muilta tarvittavilta tahoilta.

Ei ole järkevää hukata mahdollisuutta kehittää suomalaista koulutusta tekemällä ammattikorkeakoulu-uudistusta vaillinaiseen ja puutteellisen tietoon nojaten.

(Julkaistu Kokoomusopiskelijoiden Oikein-lehdessä 4/2011)

(Picture by ccarlstead / http://creativecommons.org/licenses/by/2.5/)

Keskustan kannatus nousussa

2011-12-31T10:28:00.003+02:00

Keskustan kannatuksen nousu osui tervetulleeseen saumaan. Puolueen gallupkannatus on ensimmäistä kertaa kevään vaalitulosta korkeampi. 14,5 – 17,9 prosentin vaihteluvälille osuvaa kannatusta ei kannata vielä tuulettaa, mutta se antaa uskoa tulevan vuoden koitoksiin.

Kannatuksen nousu on keskustan omien tekojen ja hallituksen tekemättömien asioiden summa. Keskusta on onnistunut tuomaan esille hallituksen epäonnistuneen politiikan sekä tarjoamaan sille uskottavan vaihtoehdon. Lisäksi Paavo Väyrysen onnistuneen kampanjan merkitystä ei ole syytä väheksyä. Väyrynen on ällistyttänyt meidät kaikki nousemalla Niinistön ykköshaastajaksi.

Hallituksen jahkaileva ote vaikeuksien keskellä ei herätä luottamusta. Suomessa pitäisi tehdä merkittäviä uudistuksia, mutta Kataisen kuuden puolueen hallitus ei kykene tekemään kuin vesitettyjä kompromisseja.

Keskustalla on todelliset mahdollisuudet ottaa vielä askel eteenpäin ja nousta taistelemaan suurimman puolueen asemasta. Se vaatii kuitenkin aloitteellisempaa otetta. Oppositiopolitiikka ei saa olla pelkästään reagointia, vaan sen on oltava itsenäisen vaihtoehdon tarjoamista.

Monipuolistununeen talouskeskustelun haasteet

2011-12-30T15:32:00.017+02:00

Tuoreimmassa Economistissa on mielenkiintoinen artikkeli vaihtoehtoisten taloustieteen koulukuntien noususta. Blogit ovat nousseet näiden oppien keskeiseksi julkaisualustaksi, akateemisen yhteisön väheksyessä niitä. Myös perinteiset taloustieteilijät ovat pitäneet pintansa verkkomaailmassa, tunnetuimpina esimerkkeinä Paul Krugman ja Greg Mankiw blogeineen.

Vaihtoehtoisen koulukuntien nousu ei yllätä. Perinteisen taloustieteen opit ovat osoittautuneet viime aikoina ongelmallisiksi. Samaan aikaan blogeista on tullut merkittäviä uuden tiedon välittämisen kanavia.

Economistin huomioima ilmiö pätee myös Suomessa. Meillä on monia erinomaisia talousaiheisia blogeja, joissa pureudutaan eri näkökulmista ajankohtaisiin kysymyksiin. Ajankohtaisiin teemoihin paneutuminen on kriittis-poliittisen taloustieteen vahvuus, valtavirtatutkimuksen keskittyessä liiaksi abstraktien mallien rakentamiseen.

Poliittisen valmistelun ja päätöksenteon sekä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen välinen vuorovaitus on Suomessa liian vähäistä. Syy on molemmissa, poliitikkojen ja tutkijoiden ajattelun kapeudessa. Valtavirran ulkopuolella tehtävällä tutkimuksella, saatikka kansalaisyhteiskunnasta nousevilla ajatuksilla ei ole kuitenkaan sen helpompaa.

Monipuolinen talouden perusteista käytävä keskustelu on tervetullutta. Pelkän keskustelun sijaan pitää pohtia myös sitä, miten tutkimus ja keskustelu linkittyisivät paremmin osaksi yhteiskunnallista todellisuutta sekä päätöksentekoa. Muutoin monipuolistunut keskustelu jää omaksi irralliseksi todellisuudekseen, josta ei ole iloa kuin sen harrastajille.

(Picture by Refracted Momentsâ?¢ / http://creativecommons.org/licenses/by/2.5/)

Karo Hämäläinen: Erottaja

2011-12-27T13:05:00.006+02:00

Karo Hämäläinen: Erottaja. WSOY, 2011. 462 s.

Karo Hämäläisen Erottaja on ajatuksia herättävä romaani. Teos on lukukokemuksena vaikeasti tulkittava, vaikka trillerimäinen tarina tempaa lukijan mukaansa. Mielestäni Erottajan suurin haaste on lukijan kannalta siinä, ettei sen sanomasta ole helppoa saada kiinni.

Tarina sijoittuu syksyyn 2008 keskelle finanssikriisiä. Tarkastelunäkökulmana on Suomen legendaarisimman sijoitusrahaston, Erottaja Altiuksen, joka on myyty aiemmin ruotsalaisyritykselle, tapahtumarikas ja traaginen viikko keskellä talousmyrskyä. Sijoitusrahaston kiiltävän ulkokuoren sisältä paljastuu mätää. Ihmisten ikävimmät luonteenpiirteet nousevat esiin.

Karo Hämäläinen kirjoittaa blogissaan Erottajan kertovan ensisijaisesti ihmisistä. Arvioon on helppo yhtyä. Päähenkilöt herättävät ainakin minussa kielteisiä tuntemuksia ihmisten pahuudesta sekä ahneudesta. Olemmeko kaikki luonteeltamme ahneita oman edun tavoittelijoita? Tuntemus vahvistuu, kun kertoja ei moralisoi henkilöhahmoja.

Erottajaa on tarkasteltava myös yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Miksi joku haluaisi muuten kirjoittaa yhteiskunnallisen myllerryksen keskelle sijoittuvan tarinan? Kaiken lisäksi Erottaja on ongelmien syntipukiksi syytetyn finanssisektorin sisälle sijoittuva ja sen kielelle (jargonille) kirjoitettu teos.

Lukijan on pääteltävä itse, mitä kirjailija haluaa sanoa. Hämäläinen on oikeassa siinä, ettei Erottajassa ole yhteiskuntakriittistä painotusta. Tässä piileekin teoksen ongelmallisin kohta. Tarinan puitteet saavat lukijan odottamaan, että finanssisektori ja markkinatalous saisivat lopussa synninpäästön tai tuomion.

Lukijan käteen jää kuitenkin ainoastaan päähenkilöiden ahneesta ja katalasta luonteensa syntyvä voimattomuuden tunne. Tässä lienee Erottajan merkittävin, lisäkysymyksiä herättävä sanoma.

Pitäisikö meidän jättää erilaisten sosiaalisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden, kuten kapitalismin ja finanssimaailman moralisointi vähemmälle, ja keskittyä pohtimaan ihmisyyden nykytilaa?

EKP:n rahakone käyntiin?

2011-12-23T12:47:00.016+02:00

Eilisessä A-talkissa käytiin laadukasta keskustelua euron tulevaisuudesta. Ainoastaan perussuomalaisten Saarakkala oli lepsuine argumentteineen väärässä sarjassa.

Keskustelun merkittävin kysymys koski euron käyttöönoton vaikutusta velkaongelmien syntyyn. Olivatko euron käyttöönotosta johtuneet koronlaskut niin merkittäviä, että ne kannustivat velkaantumiseen? Vai oliko korkojen lasku vain globaalitalouden trendi, joka olisi tapahtunut myös ilman euroa? Yhtä kaikki, korkotasosta viis, on syytä muistaa velanottajien olevan viime kädessä syyllisiä tapahtuneeseen.

Vallitseva kriisi on ennen kaikkea velkakriisi. Tulot ja menot on saatava tasapainoon. On kestämätöntä, että 60 prosenttia maailman tuotannosta kuluttava vanha länsi tuottaa ja investoi ainoastaan 50 prosenttia. Gordon Brown tiivisti tämän ongelmien alkuperäisen syyn osuvasti tuoreessa kirjassaan.

Velkakriisi on kuitenkin yhtä lailla euron kriisi. Tilanne on ratkaistava. Merkittävimmät kysymykset liittyvät euroalueen jäsenmaille asetettuihin kriteereihin, alueen kokoon (jäsenmäärä) sekä Euroopan keskuspankin rooliin.

A-talkissa asiaa kommentoinut Teppo Eskelinen on oikeassa siinä, että euroalueen epäselvä toimintajärjestelmä ja EKP:n kireä rahapolitiikka käyvät kalliiksi. Myös Paul Krugman on kirjoittanut aiemmin samasta ongelmasta, vertaillen Ruotsin ja Suomen talouksien viimeaikaista kehitystä.

Asioista päättäviä poliitikkoja ei käy kateeksi. Ainoastaan saksalaisille epämieluisa ratkaisu, EKP:n vakausmekanismin kautta ottama lender of last resort-rooli, lienee toimiva ratkaisu tilanteeseen?

(Picture by AlphaTangoBravo / Adam Baker / http://creativecommons.org/licenses/by/2.5/)

Ihmisen kokoinen keskusta

2011-12-22T13:38:00.004+02:00

Asiaosaaminen ja vahva sanoma ovat välttämättömiä ehtoja politiikassa menestymiselle. Keskusta hallitsee tämän puolen lähes täydellisesti. Pelkkä asiaosaaminen ei kuitenkaan riitä taisteltaessa ratkaisevista äänistä. Politiikan on oltava myös tunteisiin vetoavaa.

Keskustan oppositiopolitiikan kärjiksi on nostettu hallituksen toimien kritisoimisen lisäksi vaihtoehtobudjetti sekä kansantalouden kasvuohjelma. Näiden talousohjelmien laatua ei ole aihetta kritisoida. Ne sisältävät perustellun näkemyksen politiikan suunnasta.

Antaisin keskustan oppositiopolitiikalle kritiikkiä kuitenkin siitä, että talouspolitiikka on nostettu sen kulmakiveksi. Keskusta puhuu liikaa keinoista eli talouspolitiikasta, kun pitäisi puhua päämääristä eli elämänlaadullista kysymyksistä sekä ihmisten arjesta. Vanha viisaus talouden asemasta renkinä on päässyt unohtumaan.

Talouskriisi ja hallituksen sisäisestä eripurasta johtuva hampaattomuus hämäävät. Kataisen hallituksella ei ole yhteisiä päämääriä, joten sen on keskityttävä asioiden hoitamiseen. Tämä tekee hallitusvetoisessa poliittisessa kulttuurissamme yhteiskunnallisesta keskustelusta hallinto- ja rakennekeskeistä. Keskustan ei kannattaisi tässä tilanteessa astua ansaan ja tyytyä reagoijan asemaan, vaan ottaa aloitteentekijän rooli itselleen.

Suomalaiset painottavat taloudellisten kysymysten ohella yhä enemmän laadullisia arvoja. Sivistys, puhdas ympäristö, suomalaisuus, palvelut sekä toimiva perhe- ja työelämä ovat esimerkkejä ihmisille merkityksellisistä asioista. Keskustan on nostettava nämä elämänlaadulliset kysymykset täydellä sydämellä politiikkansa kärjiksi.

Keskustan kannattajakunta on taustaltaan monipuolista. Liikkeemme ei voi näin luontevasti esiintyä minkään ryhmän edunvalvojana. Keskustan yhteiskuntapolitiikan on oltava tasa-arvoa, yhteishyvää ja yleistä kannustavuutta edistävää. Tämä tekee politiikan lähtökohdista eettisesti kestäviä. Eettinen painotus on viime kädessä keskustan vahvin ase arvokeskeisessä yhteiskunnassamme.

Keskustalla on valittavanaan kaksi tietä. Se voi jatkaa nykylinjallaan ja -kannatuksellaan tai toisaalta uudistua moderniksi, yhteiskuntaa uudistavaksi kansanpuolueeksi, joka taistelee suurimman puolueen asemasta. Jälkimmäinen tie vaatii ihmislähtöisempää otetta sekä tietoisten riskien ottamista.

Ilman riskien ottamista on mahdotonta menestyä. Kumman tien sinä valitsisit?

(Julkaistu Keskustanuorten joulukuun uutiskirjeessä)

Paavo Väyrynen - Politiikan supertähti

2011-12-21T13:46:00.010+02:00

Minulla oli kunnia haastatella keskustan presidenttiehdokas Paavo Väyrystä tuoreimpaan Nuori Keskusta -lehteen (4/2011). Ohessa haastattelu kokonaisuudessaan.

Paavo Väyrynen – Politiikan supertähti

Keskustan presidenttiehdokas Paavo Väyrysen kampanja on ollut täydessä vauhdissa jo usean kuukauden ajan. Väyrynen kiertää Suomea keskimäärin kuuden tapahtuman päivätahdilla.

Minulla oli ilo hypätä Paavon hybridiauton kyytiin, ja haastatella häntä kahden tilaisuuden välissä matkalla Helsingistä Vantaalle. Halusin selvittää Paavon ajattelun taustoja sekä mietteitä tulevista vaaleista. Onko Paavo pop?

Aate- ja tulevaisuuspoliitikko

Väyrynen oli osallistunut aiemmin päivällä Allianssin paneeliin, jossa hän oli ainoana presidenttiehdokkaista kannattanut äänestysikärajan laskemista 16 vuoteen kaikissa vaaleissa. Nuoria koskettavat kysymykset ovat Paavolle muutenkin tärkeitä. Erityisen huolestunut hän on julkisen velan kasvusta.

- Nykysukupolvet elävät tulevien sukupolvien kustannuksella. Velan määrä ei ole sinällään ongelma, mutta sen kasvuvauhti on liian kova. Veronkorotukset ovat yksi keino ratkaista ongelma. Pitemmällä tähtäimellä ihmisten on kuitenkin otettava suurempaa vastuuta itsestään ja lähimmäisistään. Julkinen sektori ei voi laajentua loputtomiin.

Paavo uskoo kuitenkin valoisaan tulevaisuuteen, mikäli osaamme tehdä oikeita päätöksiä. Hän korostaa erityisesti maailmanlaajuisen ihmiskuntapolitiikan merkitystä. Samalla on pidettävä huoli Suomen itsenäisyydestä ja puolueettomuudesta. Talouspolitiikan puolella on löydettävä keinoja työurien pidentämiseksi.

Presidentinvaalikampanjan keskeisenä teemana on myös koko kansan puolesta toimiminen. Paavo haluaa olla koko kansan Paavo.

- Haluan edustaa Suomen kaikkia alueita ja sosiaalisia ryhmiä. Muut ehdokkaat tukevat keskittävää ja eriarvoistavaa politiikkaa. Haluan olla läheisessä suhteessa koko kansaan.

Paavon ajattelun ja käytännön toiminnan innoittajana toimii Santeri Alkion perintö.

- Alkiolaisuus pitää sisällään kaksi keskeistä viestiä. Alkio korosti köyhän asiaa, joka tarkoittaa yhteiskuntaa uudistavaa radikaalia politiikkaa. Hän painotti myös henkisiä arvoja. Ihmisenä kasvamisen ajatus on edelleen ajankohtainen.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaaja

Tasavallan presidentin tärkein tehtävä on johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa. Väyrynen on toiminut ulkoministerinä sekä ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä pitempään kuin kukaan toinen suomalainen. Lisäksi hän on toiminut yli kymmenen vuoden ajan Euroopan parlamentin jäsenenä. Näkemystä ja kokemusta löytyy vähintään yhtä paljon kuin muilta ehdokkailla yhteensä.

- Ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen on presidentin tärkein tehtävä. Kokemus ja asiantuntemus antavat voimaa tekemiseen. Ulkopolitiikan johtaminen on ennen kaikkea arvojohtajuutta. Painottaisin oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen merkitystä osana ulkopolitiikkaa.

Paavon puheessa esiintyy jatkuvasti ihmiskuntapolitiikan käsite, jolla tarkoitetaan globaalien kysymysten huomioimista ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen vaikuttamista.

- Ihmiskuntapolitiikka on sektorirajat ylittävää yhteiskuntapolitiikkaa, jolla vaikutetaan koko ihmiskunnan kehitykseen. Ihmiskunta on saatava luonnontaloudellisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen tielle.

Paavo tietää, mistä hän puhuu. Hän on kiertänyt ministerinä ja muissa tehtävissä maailmaa jo usean vuosikymmenen ajan. Ikimuistoisin matkakohde on ollut Kiina.

- Vierailin Kiinassa ensimmäisen kerran vuonna 1984. Kiina on kiehtonut minua jo pikkupojasta saakka. Maa on muuttunut ensimmäisen vierailuni jälkeen huomattavan paljon. Vanhaa Kiinaa ei ole enää paljoa jäljellä.

Paavoa on auttanut kansainvälisissä tehtävissä hänen laaja-alainen kielitaitonsa. Hän taitaa englannin ja ruotsin kielen moitteettomasti sekä omaa saksan ja venäjän kielen perustaidot. Venäjän opintoja on tarkoitus jatkaa vaalikiireiden jälkeen. Kielikeskustelu kirvoittaa Paavoa ottamaan kantaa myös kielipolitiikkaan.

- Kielitaidolla on tärkeä merkitys. On kuitenkin mietittävä, onko pakollisesta toisen kotimaisen kielen opiskelusta järkevää pitää enää kiinni. Asiaan pitäisi hakea joustavia käytännön ratkaisuja. Pakollisuuden keventäminen voisi alkaa esimerkiksi ammattikoulutasolta.

Tohtori ja nuorten tukija

Paavossa on toisinaan historianopettajan vikaa. Hän jää usein muistelemaan menneitä. Toisaalta asia ei ole mikään ihme, sillä Paavo on ollut vuosien saatossa niin monessa mukana. Nuoruudesta kysyttäessä hän pitää ikimuistoisimpana muistonaan kulttuurikilpailuja.

- Osallistuin hyvällä menestyksellä valtakunnallisiin puhe- ja lausuntakilpailuihin.

Työuransa ohella valtiotieteiden tohtoriksi väitellyt ja useita kirjoja kirjoittanut Väyrynen korostaa koulutuksen ja sivistyksen merkitystä Suomelle. Hänen mielestä koulutus on kansallisen menestyksemme kulmakivi.

- Koulutus pitää ihmiset kiinni yhteiskunnassa. Jatkossa pitäisi painottaa enemmän elinikäisen oppimisen ja aikuiskoulutuksen merkitystä. Osaamista on päivitettävä yhteiskunnan muuttuessa jatkuvasti.

Nuorten tukeminen ollut Paavolle aina tärkeää. Hän on nostanut monia lupauksia politiikan huipulle. Myös Paavon Keminmaalla pitämä nuorisokoti on konkreettinen esimerkki hänen tekemästään nuorisotyöstä.

Väyrynen julistautuukin nuorison kannalta parhaaksi mahdolliseksi presidentiksi.

- Olen ollut aina aikaani edellä oleva tulevaisuuden tekijä.

Auton kaartaessa perille Paavon sanat jäävät soimaan korviini. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että hän tietää, mistä puhuu. Paavolla on kovan itseluottamuksen ohella vahva näkemys Suomen ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. Kyseessä ei ole mikään yhden hitin ihme vaan todellinen politiikan supertähti.

(Julkaistu Nuori Keskusta 4/2011)

Vanhasen kysymykset

2011-12-19T12:40:00.004+02:00

Presidentinvaalien vaalikeskusteluissa on puhuttu varsin vähän presidentin tehtävän kannalta olennaisista kysymyksistä. Varsinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikka on jäänyt valitettavan pieneen rooliin. Sen sijaan ehdokkaat on pantu keskustelemaan epäolennaisista kysymyksistä, kuten parveketupakoinnista.

Silläkin uhalla että blogini uhkaa muuttua Matti Vanhasen fanisivuksi (eilinen kirjoitus), on kehuttava hänen presidenttiehdokkaille tekemiään 17 kysymystä. Kymyksissä käydään läpi tilanteita, joita tuleva presidentti saattaa joutua kohtaamaan.

Kysymyspatteristosta on havaittava kaksi päälinjaa: maailmanmuutos ja presidentin asema. Presidentin valtaa on kavennettu. Maailmanmuutos saattaa kaventaa valtaa entisestään, mutta toisaalta lisätä sitä. Liikumme monessa kohtaa nk. harmaalla alueella, jolla presidentin toimivalta ei ole selkeä.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä ehdokkaat ajattelevat näistä kysymyksistä. Ehdokkaiden vastaaminen Vanhasen kysymyksiin olisi toivottavaa. Näin myös vaalikeskustelu palaisi sille kuuluville urille.

Ottaako Suomen Kuvalehti tai jokin muu media kyselyn tekemisen vastuulleen?

Linkki kysymyksiin:

Määräenemmistöpäätökset ovat perusteltuja

2011-12-18T12:26:00.009+02:00

Matti Vanhanen ilmoitti eilisessä haastattelussa kannattavansa määräenemmistöpäätöksiä kriisirahaston päätöksenteossa. Vanhasen kanta on perusteltu. Mikäli pysyvän kriisirahaston olemassaolo ja siinä mukanaolo koetaan ylipäätään tarpeelliseksi, niin miksi sen toimintakykyä pitäisi hankaloittaa vaikealla päätöksentekomekanismilla? Vanhasen huomio yksimielisyysvaatimuksen sisältämästä kiristämismahdollisuudesta on otettava huomioon.

Euroopan talouskriisin hoidossa on otettu askelia kohti Saksan ja Ranskan johtamaa valtioliittoa. Asiat on hoidettu hallitusten välillä, jolloin näiden kahden maan rooli on ylikorostunut.

En ole federalisti. Näen kuitenkin yhtenäisemmän Euroopan ja määräenemmistöpäätöstöihin perustuvan päätöksentekomallin pienen maan sekä Euroopan tulevaisuuden kannalta järkevämpänä vaihtoehtona.

Oma kysymyksensä tässä keskustelussa tosin on pysyvän kriisirahaston rooli, joka ei ole täysin selkeä.

Maailmanpolitiikka, EU ja Suomi

2011-12-16T13:00:00.003+02:00

Tervehdys Lontoosta,

Olen ollut täällä muutaman päivän ihmettelemässä maailman menoa. Politiikan harrastajana pohdintani ovat luonnollisesti suuntautuneet Euroopan unionin tulevaisuuteen. Englannin kanaali on leventymässä, kun Iso-Britannia on jäämässä sivuun Euroopan integraatiokehityksestä. Sisarpuolueemme, liberaalidemokraatit, ovat tästä näreissään ja tuleva hallitusyhteistyö konservatiivien kanssa näyttää kaikkea muuta kuin helpolta.

Eurooppa-politiikka puhuttaa myös Suomessa. Mikä on Suomen paikka osana Eurooppaa? Minulta kysyttiin viime viikolla eräässä paneelissa, mitkä ovat olleet EU:n kolme suurinta epäonnistumista sen lähihistoriassa. Kysymykseen oli helppo vastata.

Ensinäkin EU:n jäsenmaat eivät ole pitäneet kiinni tekemistään sopimuksista. Tilanteemme olisi huomattavasti parempi, mikäli vakaus- ja kasvusopimusta olisi noudatettu. Tämän päivän ajankohtaiseen keskusteluun sopii kysymys, mihin tarvitsemme uusia sopimuksia, kun vanhojakaan ei ole noudatettu?

Toinen keskeinen ongelma on siinä, että Lissabonin strategia, jonka piti tehdä alueestamme maailman osaavin ja kilpailukykyisin epäonnistui ja pahasti. Kolmas ja suoranainen jatke kahdelle edelliselle epäonnistumiselle on EU:n ulkoisen painoarvon väheneminen. EU:n painoarvo on ollut viime vuosien ilmasto-, kauppa- ja kehityspoliittisissa neuvotteluissa laskeva.

Suomalaisen opiskelijaliikkeen kannalta olennaisin kysymys liittyy Suomen paikkaan globaalissa maailmassa. Onko EU enää oikea viitekehys kansainväliselle osallistumiselle?

Olen idealisti, minkä vuoksi haluaisin jättää teille pohdittavaksi pari näkökulmaa. Miten rakennamme sisäisesti vahvan ja sivistyneen Suomen, joka pärjää maailman myllerryksen keskellä? Mikä on koulutuksen asema osana tätä tarinaa?

Toinen näkökulma liittyy Suomen kansainväliseen asemaan. Vaikeuksien keskellä olisi helppo käpertyä sisäänpäin ja unohtaa laajemmat kysymykset. Silloin emme voi kuitenkaan vaikuttaa absoluuttisen köyhyyden vähentämisen, ruokakriisin tai ilmastonmuutoksen torjunnan kaltaisiin koko ihmiskuntaan vaikuttaviin kysymyksiin. Meidän pitäisi vain tietää, mikä on sen väylä, jota pitkin voisimme tulevaisuudessa edistää yhteistä hyvää? Onko se sisäisesti vahvempi Euroopan unioni?

Loppuun haluan kiittää teitä kaikkia yhteisestä KOL-vuodesta. On ollut ilo palvella Suomen hienointa opiskelijaliikettä. Vuoteen mahtuu paljon hienoja muistoja. Tätä kirjoittaessa on hieman haikea olo, kun aktiivisimmat KOL-vuodet ovat jäämässä taakse.

Mukavaa joulun odotusta teille kaikille!

(Julkaistu viikon 50 KOL-postissa)

Poliittisen opiskelijajärjestön rooli

2011-12-06T17:07:00.001+02:00

KOL:n toimintavuosi lähenee liittokokouksen jälkeen loppuaan. Liittokokous linjasi liittomme poliittiset linjat, ensi vuoden toiminnan pääsuunnat sekä valitsi tulevan vuoden soihdunkantajat eli liittohallituksen jäsenet. Liittohallitukseen valittiin erinomaisia ja asiansa osaavia toimijoita. Onnea valituille!

Liitokokouksen poliittinen keskustelu oli ajoittain hyvinkin kiivasta. Hyvä niin. Tasokasta keskustelua on ilo seurata. Ennen kaikkea liittokokouskeskustelun seulan käyneet kannanmuodostukset antavat voimaa politiikan tekemiseen. Ensi vuoden liittohallituksella pitäisi olla eväitä vahvaan vaikuttamistyöhön.

KOL:lla on edessä haastava vuosi. Opiskelevan keskustaliikkeen on löydettävä paikkansa ja noustava suunnannäyttäjäksi keskustan sekä opiskelijaliikkeen sisällä.

Eräs KOL:n entinen puheenjohtaja on kritisoinut minulle nyky-KOL:a pitkin vuotta siitä, että liittomme muistuttaa toisinaan opiskelijoiden etua ajavaa etujärjestöä, eikä ole yhteiskuntaa uudistava voima.

Päähallituspuoleen opiskelijajärjestönä etujärjestömäinen käyttäytyminen oli osittain perusteltua. Pienimmän oppositiopuolueen opiskelijajärjestön on kuitenkin löydettävä olemassaolonsa oikeutus muin perustein.

KOL:n tarjottava vaihtoehtonsa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Meidän on kerrottava tavoittelemisen arvoiset päämäärät. Konkreettisia keinojakin toki tarvitaan, mutta ne eivät saa olla politiikan teon lähtökohta.

Liittokokouksessa puhunut Mauri Pekkarinen toivoi, että KOL pohtisi Suomen asemaa osana Eurooppaa ja maailmanmuutosta. Idea on kannatettava. Kansainvälisestä toiminnasta ja yhteiskuntapolitiikan toimintaympäristön muutoksen hahmottamisesta saa eväitä tulevaisuuspolitiikan tekemiseen.

KOL:n on oltava avoin uudelle. Sisäänpäin käpertyminen ja vanhoihin toimintamalleihin tarrautuminen eivät vie pitkälle. Ainoastaan omien ajatusten haastaminen mahdollistaa toiminnan kehittämisen.

(Julkaistu viikon 49 KOL-postissa)

Sivistysyhteiskunnan rappiotila?

2011-11-17T13:26:00.009+02:00

Kuluneella viikolla julkaistiin kaksi ajatuksia herättävää tutkimusta. Ensimmäisen mukaan suomalaisten usko demokratiaan on heikentynyt. Ainoastaan 55 prosentin mielestä demokratia toimii Suomessa moitteettomasti. Yli 30 prosenttia epäilee kansanvallan toimivuutta.

Toisen, Elinkeinoelämän valtuuskunnan tekemän, tutkimuksen mukaan Suomessa on liikaa tehottomia työntekijöitä. Toisin sanoen talouden tuottavuus on laskenut dramaattisesti viime vuosien aikana. Odotettavissa on heikon talouskasvun ja lisääntyvän työttömyyden aika, mikäli suunta ei muutu.

Molemmat tutkimustulokset kertovat huolestuttavaa kieltä suomalaisen sivistysyhteiskunnan rappiosta. Perinteisen pohjoismaisen sivistysvaltioajatuksen mukaan kansansivistys turvaa kansanvallan toimivuuden. Toisaalta viime vuosien koulutuspoliittisia ratkaisuja on perusteltu taloudellisin argumentein. Kummaltakin näkökulmalta putoaa edellä mainituin perustein pohja.

Taloudellinen hyvinvointi ja perinteinen sivistysajattelu ovat asetettu usein vastakkain. Tämä on kuitenkin väärä ajatusmalli. Vakaus ja vauraus kulkevat pitkälti rinnakkain. Suomessa onkin tehtävä yhteiskuntapoliittisia toimenpiteitä, jotka tukevat ihmisten aineellista ja henkistä hyvinvointia.

Käytännön tasolla on tuettava ihmisten työllistymistä ja osallisuutta. On tuettava yrittäjyyttä sekä tehtävä sosiaaliturvasta yksinkertaisempi ja kannustavampi. Lisäksi koulutuksen sisällöllistä puolta on kehitettävä siihen suuntaan, että ihmiset pystyisivät omaksumaan jatkuvasti uusia taitoja täyttääkseen muuttuvan yhteiskunnan tarpeet. Kukaan ei pysty enää toimimaan koko työuraansa tismalleen samanlaisissa tehtävissä.

Muutos on aikamme vitsaus. Se luo epävarmuutta. Samaan aikaan se kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden uuden hyvinvoinnin luomiselle. On vain pidettävä huoli siitä, että ihmisillä on varmuus tulevasta muutoksen keskellä. Tähän tarvitaan kaiken kattavaan perusturva-ajatteluun pohjautuvaa ja luottamusta lisäävää yhteiskuntapolitiikkaa. Se luo myös uskon kansanvaltaa kohtaan.

(Julkaistu viikon 46 KOL-postissa)

Poppia, politiikkaa ja presidentinvaaleja

2011-11-12T20:58:00.000+02:00

Monet ovat kyllästyneitä politiikkaan ja poliitikkoihin. Vaalituloksella ei näytä olevan väliä, kun hallitukset tekevät puolueista riippumatta samanlaista politiikkaa vuodesta toiseen, vedoten taloudelliseen välttämättömyyteen tai vastuulliseen politiikkaan. Euroopan talouskriisin ratkaisemiseksi tehdyt yritykset ovat ainoastaan vahvistaneet ilmiötä.

Toinen ihmisiä mietityttävä kysymys on vallan hajautuminen. Kuka oikein päättää asioistamme? Periaatteessa vallan hajauttaminen on desentralismia (hajauttamista) painottavan aatemaailmamme mukaista toimintaa. Ääripäässä on vain se toinen vaihtoehto, ettei kukaan ota enää vastuuta yhteisistä asioista. Kapteenin tai luotsiveneen ohjaajan tehtäviin on ollut vaikea löytää päteviä henkilöitä talouskriisiä ratkottaessa.

Politiikan liikkumavara on kieltämättä pienentynyt. Omassakin puheessani esiintyy usein termi TALOUS. ”Talouden reunaehdot määräävät politiikanteon reunaehdot ja niin edelleen..”. Edellisen mantraan sisällään pitämään epätoivoon ei ole kuitenkaan syytä vajota. Keskustanuoret hyväksyi liittokokouksessaan talouspoliittisen ohjelman nimeltä Kohti ihmisen kokoista markkinataloutta. Ohjelmassa hahmotellaan inhimillisesti kestävän talouspolitiikan suuntaviivoja. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, ettei talousjärjestelmä saa olla itseisarvo vaan sen on toimittavana päämäärien toteuttamisen välineenä.

Päämääristä päättäminen on ihmisten ja yhteisöjen tehtävä. Poliitikot ja puolueet voivat esittää oman tulkintansa päämääristä sekä niiden saavuttamiseen tarvittavista keinoista. Äänestäjien tehtäväksi jää arvioida, kuka selviää tehtävästä parhaiten. Viisas poliitikko tosin osaa kuunnella ihmisten ja arjen ääntä. Tässäkin tapauksessa on kuitenkin olemassa se toinen vaihtoehto, nimittäin pölhöpopulismiin vajoaminen.

Kaikkien näiden ratkaisemattomien periaatteellisten kysymysten keskellä Suomi valmistautuu presidentinvaaleihin. Vaalien suuri suosio ei yllätä. Vaikka presidentin valtaoikeudet ovat pienentyneet jatkuvasti, kansan kaipaama poliittinen johtajuus on helpompi yhdistää suoraan yhden henkilön persoonan varaan. Presidenttiehdokkaiden asemaa vahvistaa myös heidän kykynsä puhua suoraan ihmisille sekä toimia itsenäisesti, puolueistaan pitkälti riippumattomina henkilöinä.

Keskustan ehdokasta Paavo Väyrystä on kiitettävä hänen aloitteellisuudestaan. Väyrysellä on näkemystä presidentin tehtävien kannalta olennaisimmista kysymyksistä eli ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Paavon onkin näytettävä johtajuutensa puolustamalla politiikanteon mahdollisuuksia. Vaaleja edeltävä keskustelu on vietävä sen oikeille urille. ”Globaalit kysymykset tarvitsevat globaaleja ratkaisuja” on Paavon viljelemän ihmiskuntapolitiikan keskeinen ajatus.

Paavo Väyrynen on kaikin puolin mielenkiintoinen henkilö, joka ei jätä ketään kylmäksi. Paavon vahvuus on siinä, että hän taitaa asiat ja uskaltaa ottaa tämän vuoksi myös tietoisia riskejä. Muiden ehdokkaiden on tyydyttävä riskejä kaihtavaan ja mitäänsanomattomaan poliittisen purkkapoppiin, johon ehtii onneksi kyllästyä viimeistään ennen tammikuun vaaleja.

(Julkaistu Keskustanuorten uutiskirjeessä)

Euroopan Liberaalinuorten kongressi

2011-11-09T15:16:00.003+02:00

Osallistuin Euroopan liberaalinuorten (European Liberal Youth – LYMEC) seminaarin ja kongressiin, joka järjestettiin 2.-6. marraskuuta Barcelonassa Katalonian itsehallintoalueella Espanjassa. Kokouksen yhteydessä vietettiin myös LYMEC:n 35-vuotisjuhlia. Yhteensä seminaariin ja kokouksen osallistui lähes 120 nuorliberaalia toimijaa eri puolilta Eurooppaa.

2.-4. päivä järjestetty seminaari käsitteli eurooppalaista maahanmuuttopolitiikkaa. Seminaarissa oli erinomaisia aiheeseen liittyviä alustuksia sekä niiden pohjalta käytyä keskustelua ja työpajatoimintaa. Käsiteltäviä aiheita olivat maahanmuuton perusteiden lisäksi maahanmuuton hyvien ja huonojen puolien vertailu, maahanmuuttajien integroiminen yhteiskuntaan sekä valtioiden rajojen merkitys ja liikkuvuuden säätelyn vaikutus eurooppalaisiin yhteiskuntiin. Seminaarissa käytiin myös keskustelua romanien asemasta eri Euroopan maissa.

Kongressin (4.-6. 11) asialistalla oli monia merkittäviä kysymyksiä. Eniten aikaa käytettiin kokoukseen lähetettyjen aloitteiden sekä jäsenhakemusten käsittelyyn. Näiden lisäksi hyväksyttiin mm. ensi vuoden talousarvio, käytiin läpi liiton taloudellinen tilanne sekä hyväksyttiin aloitteiden jättämistä koskeva sääntömuutos. Lisäksi hallituksen jäsenet kertoivat kuluneen vuoden toiminnasta.

Kokouksessa hyväksyttiin 12 aloitetta, joiden kannat liitetään osaksi LYMEC:n Policy Bookia, josta löytyy liiton kannat kaikkiin sen hyväksymiin yhteiskuntapoliittisiin asioihin.

Hyväksytyt aloitteet koskivat mm. nuorisotyöttömyyden torjuntaa, demokratian ja kansalaisvapauksien tilaa Ukrainassa, Euroopan maiden velkakriisin ratkaisemista, kantasolututkimuksen turvaamista, työvoiman vapaan liikkuvuuden esteiden purkamista EU-alueella, joustavuuden lisäämistä työmarkkinoille, Euroopan unionin tullialueen laajentamista sen lähialueille, avoimuuden lisäämistä meppien ja lobbaajien sidonnaisuuksien kohdalla, valtion rajat ylittävien puheluiden ja telesiirtojen hintojen alentamista sekä samaa sukupuolta olevien parien oikeuksien tunnustamista eri Euroopan maissa. Myös LYMEC:n huumepoliittinen kanta muuttui, kun kokous asettui vastustamaan mietojen huumeiden tuotannon, myymisen ja käytön laillistamista.

Kokouksessa käytiin myös pitkä keskustelu liittoon tehdyistä jäsenhakemuksista. Serbian liberaalidemokraattien nuorisojärjestö Youth of LDP hyväksyttiin yksimielisesti jäseniksi. Youth of LDP tuli jäsenmäärältään yksi suurimmista ja samalla vaikutusvaltaisimmista jäsenjärjestöistä. Toinen hyväksytty jäsenjärjestö oli liettualainen Alliance of Young Liberals, joka sai hakijajäsenen (applicant member) aseman.

Kokousviikonlopun huipensi lauantai-iltana järjestetty LYMEC:n 35-vuotisjuhlaillallinen. Tilaisuuden juhlapuhujana toimi brittiläinen Euroopan parlamentin jäsen Graham Watson. Watsonin lisäksi järjestön entiset ja nykyiset aktiivit muistelivat rennossa ilmapiirissä vuosien varrella tapahtunutta.

Kokouksen keskeisenä teema oli myös järjestävän tahon eli Katalonian kansanpuolueen nuorisojärjestön (JNC) ja sen emopuolueen vaalikampanjan tsemppaaminen. Espanjan parlamenttivaalit järjestetään 20. marraskuuta. JNC:n vaalilause on ”Catolonia is NOT Spain”. Järjestö haluaa tuoda esille Katalonian vahvan itsenäisen aseman, puhuen jopa itsehallintoalueen itsenäisyyden puolesta.

LYMEC:n seuraava kongressi on keväällä, todennäköisesti toukokuussa, Tanskan Kööpenhaminassa. Tuolloin valitaan myös LYMEC:n hallitus seuraavalle kaksivuotiskaudelle. Ensi vuoden syksyn kongressi järjestetään puolestaan Bulgarian Sofiassa. Ensi vuoteen mahtuvat myös kolme seminaaria (Serbia, Luxemburg, kesäkoulu Brysselissä) sekä jäsenjärjestöjen puheenjohtajien tapaaminen. Näistä tulee teille tietoa, kun ajankohdat varmistuvat.

LYMEC:sta ja tästä kokouksesta enemmän kiinnostuneiden kannattaa tutusta järjestön erinomaisiin nettisivuihin.

Sivistys on taloutemme perusta

2011-10-05T11:13:00.004+03:00

Kuntauudistus, Kreikka-vakuudet, työmarkkinaneuvottelut, rahoitusmarkkinavero ja valtion budjetti. Valtakunnan politiikan asialistalla pyörii monia merkittäviä asioita. Kaikkien yhteinen nimittäjä on se, että niiden hoitaminen näyttää tuskaisen vaikealta. Kataisen hallituksen energia menee kuitenkin sen sisäiseen nahisteluun, jolloin politiikan suuri linja hämärtyy.

Mikä sitten on politiikan suuri linja? Vaihtoehtoja on monia. Mielenkiintoisen vastauksen kysymykseen antaa KOL:n seminaarissa lauantaina puhuva Risto Volanen. Kanava-lehden kirjoituksessaan Volasen liittää Suomen menestyksen Euroopan kohtalonyhteyteen. Hänen mukaan Suomen on oltava ”tekemässä Eurooppaa, joka muodostuu sekä itsensä ja taseensa hallitsevista sivistysvaltioista että niiden uudistavasta unionista”.

Kysymys on sivistykseen ja toimivaan talouteen nojaavan yhteiskunnan luomisesta. Nämä arvot ovat luonnollisia meille kaikille. Volanen viittaa Britannian entisen pääministeri Gordon Brownin tiivistykseen Euroopan ja lännen suurimmasta ongelmista. Brown kertoo, että ”vanha länsi tuottaa 50 prosenttia, mutta kuluttaa 60 prosenttia maailman tuotannosta. Näin muodostavan ylijäämän Kiina ja öljymaat lainaavat länteen, jotta voisimme ostaa heidän tuotteitaan elintasomme ylläpitämiseksi”. (Lainaus Volasen tekstistä).

Tämä rakenteellinen ongelma on ratkaistava tai muuten oma sukupolvemme maksaa laskun korkojen kera. Rakenteellisen korjaukseen ei riitä pelkästään Suomen hallituksen toimet. Kestävän talouspolitiikan linjaa on rakennettava globaalilla tasolla. Se on myös Suomen etu.

Suomen etu on myös sisäisesti vahva sivistysyhteiskunta. Kansanvalta ja kansalaisvapaudet tarvitsevat toteuttajakseen sivistyneen ihmisen. Tässä mielessä viime aikojen kehitys on ollut huolestuttavaa. Tuorein esimerkki tästä on edustajistovaalien laskeneet ehdokasmäärät. Suomalaista koulutusta on kehitetty viime vuosina hyötyajattelun hengessä kohti nopeaan valmistumiseen tähtäävää putkitutkintomallia, jossa ei jää aikaa yhteisten asioiden hoidolle ja kansanvaltamme vahvistamiselle.

Suomi tarvitsee vahvaa taloutta. Toimiva talous tarvitsee tuekseen puolestaan kansanvaltaa ja sivistystä. Mikäli suomalaiset korkeakoulut ja muut opinahjot tuottavat yhteiskunnallisesti epäkypsiä nuoria työelämään, niin se syö ennen pitkää taloutemme perustana olevan monipuolisen osaamisen.

Politiikan asialistalle on nostettava kysymys siitä, miten koulutusjärjestelmämme kannustaisi nuoria ja opiskelijoita hoitamaan yhteisiä asioita. Muutoin yhteiskuntapolitiikkamme suuri linja, sivistys talouden perustana, hämärtyy ja Suomi taantuu syvään kurimukseen.

Budjettiesitys ja koulutus

2011-08-25T10:05:00.002+03:00

Politiikan vuosikierrossa on tullut valtion ensi vuoden budjetin käsittelyn aika. Valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen omien sanojen mukaan hänen talousarvioesityksensä on työn, vastuun ja oikeudenmukaisuuden budjetti. Saa nähdä, minkä arvion hänen näkemyksensä saa syksyn eri käsittelyvaiheissa.

Hallitusohjelmassa koulutukseen esitetyt lähes 300 miljoonan euron leikkaukset ovat saaneet meidän opiskelevien keskustalaisten pulssiin nousemaan. Huolenamme on ollut nuorten syrjäytymisen lisääntyminen, mahdollisuuksien tasa-arvon periaatteen heikentyminen sekä kansakunnan henkisen tilan romahtaminen.

Vuoden 2012 budjettiin esitetyt menoleikkaukset ovat tähän nähden maltillisia. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan esitetään ainoastaan noin prosentin leikkausta. Esimerkiksi lukioverkon karsiminen ja ammattikorkeakoulurahoituksen väheneminen jäävät toistaiseksi tapahtumatta. Esiin nousee tietenkin kysymys, kuinka suuria sopeuttamistoimia on luvassa tulevien vuosien aikana?

Yliopistojen rahoitukseen on kuitenkin kohdistumassa suuria leikkauksia jo ensi vuonna. Yliopistojen hallinnon, henkilökunnan ja opettajien suunnasta on tullut huolestuttavaa viestiä toimenpiteiden nopeasta vauhdista. Ehtivätkö yliopistot sopeutua muutokseen? Huoli suomalaisen tutkimuksen ja yliopisto-opetuksen tulevaisuudesta on aiheellinen.

Eduskunnan ja hallituksen sivistysliberaaleihin voimiin onkin luotettava, jotta suomalaisen sivistysyhteiskunnan alasajolle laitettaisiin piste. Hyvänä muistutuksena jokaiselle budjetista päättäville poliitikoille toimii J.V. Snellmanilta lainattu toimintaohje: ”sivistyksessä on pienen kansan voimavara”.
P.s.

Käykää jokainen tutustumassa Urpilaisen budjettiehdotukseen valtiovarainministeriön sivuilla. Pumaska on paksu, mutta pelkällä silmäilyllä saa jo hyvän yleiskuvan maamme tulevaisuuden näkymistä.

(Julkaistu viikon 34 KOL-postissa)

Sähköistämisellä halvempia lukiokirjoja?

2011-08-15T16:22:00.002+03:00

Opetusministeri Jukka Gustafsson lupaa eilisessä haastattelussa ilmaisia oppikirjoja lukioihin. Valtio tulisi ministerin mukaan asteittain kirjojen maksajaksi. Tavoite on täysin oikea. Lukiokoulutus käy kirjamaksujen takia huomattavan kalliiksi.

Myös keskustan varapuheenjohtaja Tuomo Puumalan kritiikkiä on ymmärrettävä. Lisärahojen saaminen lukiokirjoihin tilanteessa, jossa valtio leikkaa satoja miljoonia euroja koulutuksesta, kuulostaa omituiselta. Puumala on enemmän kuin oikeassa siinä, että opetukseen suunnitelluista leikkauksista pitäisi luopua.

Oppikirjakustannusten pienentämistä on kuitenkin tavoiteltava. Mielestäni pitäisi selvittää, voisiko kirjojen sähköistämisellä saada aikaan säästöjä. Voisiko valtio esimerkiksi tukea oppikirjojen saamista mahdollisimman halvalla internetiin luettavaksi? Ainakin korkea-asteen kirjastoissa sähköisten kirjojen suuntaan on menty entistä voimakkaammin.

Sähköisten kirjojen etu olisi myös siinä, että niihin voisi päivittää uutta tietoa entistä nopeammin. Nykyinen kirjaruljanssi juontaa juurensa pitkälti nopeasti uusiutuviin painoksiin.

Keskustaopiskelijoiden syksy käynnistymässä

2011-08-13T14:38:00.002+03:00

Politiikan syksy on pyörähtämässä pikku hiljaa käyntiin. Täällä toimistollakin on pantu jo hihat heilumaan, jotta syksystä tulisi onnistunut. Suurimpana haasteenamme ovat tietenkin edustajistovaalit. Vaalien rinnalla riittää paljon muutakin tehtävää. Presidenttiehdokkaan löytäminen ja puolueen kannatuskäyrän ylöspäin kääntäminen ovat haasteita, joiden ratkaisemiseen tarvitaan meidän rakkaita ajatuksia sekä työpanosta.

Kesän aikana on puhuttu paljon keskustan tulevaisuudesta. Laskeva gallupkannatus ei ole antanut toiveita paremmasta. Mielestäni ainoa ratkaisu on, että teemme tilit selviksi aiemmin tekemämme politiikan kanssa. Samalla keskustan on vastattava, miten tarjoamme hallitukselle ihmisten ja yhteiskunnan kokonaisetua edistävän vaihtoehdon, puhutellen samaan aikaan arjen askareidensa kanssa ahertavia ihmisiä. Mitä asioita sinun mielestäsi keskustan pitää painottaa?

Omasta mielestäni koulutuskysymysten roolia on korostettava. Koulutuksen merkitys Suomen tulevaisuuden skenaarioissa korostuu vuosi vuodelta enemmän. Samaan aikaan Kataisen hallitus tekee kuitenkin lähes 300 miljoonan euron leikkaukset koulutusmenoihin. Vasemmistoa on usein syytetty katkerien ihmisten liikkeeksi, kun se haluaa viedä joidenkin ihmisten menestymisen mahdollisuudet. Vasemmiston ja oikeiston yhteistyö näyttää johtavan siihen, että kaikkien ihmisten ja yhteiskunnan menestyksen eväät halutaan syödä, erityisesti meidän nuorten.

Keskustaa tarvitaan nyt jos koskaan poliittisen taisteluun. Keskusta puolestaan tarvitsee KOL:a, jotta politiikan tekemisen linja säilyisi kirkkaana. Kannustankin teitä kaikkia aktiiviseen toimintaan eri puolilla Suomea. Näyttäkää syksyn tullen kampuksillanne, että keskustaopiskelijat ovat voimissaan.

Nähdään politiikan kentillä!

(Julkaistu viikon 32 KOL-postissa)

Nato-kysymys on turvallisuuspolitiikkaa

2011-08-10T15:04:00.012+03:00

Stefan Wallinin eilen käynnistämä Nato-keskustelu vaikuttaa omituiselta. Seppo Kääriäinen ehti jo kyseenalaistaa puolustusministerin oudon logiikan. Aivan kuin Wallin olisi viemässä Suomea takaoven kautta Natoon. Ensin vaikutetaan hallituksessa puolustusmäärärahojen leikkaukseen, jonka jälkeen Nato-jäsenyys tuodaan välttämättömänä vaihtoehtona esiin.

Onneksi pääministeri Jyrki Katainen ehti tänään oikoa Wallinin lausunnon. Katainen on täysin oikeassa siinä, että Nato-päätös on ulko- ja turvallisuuspoliittinen kysymys. Toivon mukaan tämä on hallituksen yhteinen kanta, ja kaksilla korteilla pelaaminen jäisi tähän.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kaivataan kuitenkin avointa keskustelua. Dosentti Risto Volanen on tuonut hyvin esille, miten epädemokraattiseksi puolustuspolitiikan johtaminen on viime aikoina luisunut. Mielestäni syy on osittain poliitikoissa. He ovat välttäneet turvallisuuspolitiikan kohdalla suoraa puhetta.

Taloudellinen argumentti ei saa kuitenkaan kokonaan unohtua suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Euroopan maat ovat systemaattisesti leikanneet viime vuosina puolustusbudjettejaan. Samalla ne ovat nojautuneet yhä enemmän Yhdysvaltojen varaan puolustuspolitiikassaan. Tämä on muuttanut Naton roolia merkittävällä tavalla. Tästä kansainväliseen toimintakenttän muutoksesta tarvittaisiin suomalaista tulkintaa.

Voimaa pohjoismaisesta yhteistyöstä

2011-08-09T11:20:00.005+03:00

Kuuntelin viime viikon perjantaina Oslossa ruotsalaisen historioitsijan Gunnar Wetterbergin esitelmää Pohjolan liittovaltiosta. Hän esitti ajatuksen pari vuotta sitten Dagens Nyheterin kolumnissaan ja jalosti ajatuksen viime vuonna julkaistuksi pamfletiksi.

Euroopan kriisi ja maailmantalouden ongelmat tekevät Pohjolan liittovaltiosta mielenkiintoisen ajatusleikin. Pärjäisimmekö paremmin tiivistämällä samankaltaisten yhteiskuntien suhteita?

Wetterbergin viesti on yksinkertainen. Pohjoismaiden historia on suhteiden tiivistämisen ja yhdentymispyrkimysten historiaa. Viimeisten vuosisatojen aikana esteeksi ovat nousseet kuitenkin ulkoiset paineet. Milloin Saksa, milloin Venäjä/Neuvostoliitto, Euroopan yhteisö tai NATO ovat nousseet yhdentymisen tielle.

Tämän päivän pohjoismaisen integraation moottori on talous. Lukuisat yhteispohjoismaiset yritysfuusiot eivät voi olla pelkkää sattumaa. Taloudellisilla mittareilla mitattuna kehitys ei ole myöskään huonoa. Vuoden 2008 arvoilla kuvitteellinen Pohjolan liittovaltio olisi ollut maailman yhdenneksitoista suurin talousalue, todellinen pikkujättiläinen.

Wetterberg pääasiallinen perustelu ajatukselleen on ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Hänen mukaansa kansainvälisen politiikan toimintakentän muutokseen on varauduttava erityisesti G20:n syntymisen jälkeen. Euroopan unioniin turvaaminen ei ole ratkaisu, koska siinä yhtyy liian monenlaiset intressit tai jossain tapauksissa ainoastaan Saksan ja Ranskan edut. Kansainvälisessä politiikassa vahvempi Pohjola olisi Wetterbergin mukaan meille parempi vaihtoehto.

Wetterbergille ihanteellinen hallintomalli olisi Sveitsin hajautettu hallinto. Käytännössä liittovaltiolle olisi siis yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä koordinoitu talouspolitiikka, muiden asioiden säilyessä hajautetun hallinnon piirissä.

Ensimmäisenä esityksestä nouseva ajatus on valtava epäusko. Wetterberg kuitenkin painottaa, että hän tarkastelee esitystään 30 vuoden tähtäimellä. Samalla hän tunnustaa, että esityksen toteutumisen todennäköisyys on noin 10 prosentin luokkaa.

Mielestäni suurin ongelma liittyy siihen, että Pohjolan valtioiden kansainväliset sitoumukset eroavat toisistaan niin merkittävällä tavalla. Suomi on EU:n ja EMU:n, Ruotsi EU:n, Norja Naton, Tanska EU:n ja Naton jäsen, joiden lisäksi Islanti on aivan oma lukunsa. Tästä sillisalaatista on vaikea päästä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan edes keskipitkällä aikavälillä.

Wetterbergin teesejä ei ole syytä haudata kuitenkaan kokonaan. Kansainväliset kriisit pakottavat miettimään kansainvälistä politiikkaa uudella tavalla. Voiman hakeminen tiiviimmästä pohjoismaisesta yhteistyöstä olisi kaikin puolin järkevää. Meidän pitäisi pohtia, millä tavoin poliittisen yhteistyö voisi ottaa oppia ja seurata Pohjolan taloudellista yhdentymistä. Vahvempien yhteispohjoismaisen poliittisten rakenteiden luomista kannattaa mielestäni tarkastella voimin mielin.

Sosiaaliturvan kehittäminen osaksi kehityspolitiikkaa

2011-08-02T14:19:00.009+03:00

- Perustulo varteenotettavana vaihtoehtona

Keskustan Opiskelijaliitto otti pari vuotta sitten raflaavasti kantaa globaalin perustulon ajatuksen puolesta. Keskustelunavaus on säilynyt tämänkin jälkeen osana poliittista ohjelmaamme.

Globaalin perustulon ajatukseen sisältyy kaksi näkökulmaa. Ensinäkin se korostaa ylikansallisten politiikanteon merkitystä ratkaisuna ylikansallisiin ongelmiin. Tällöin keskusteluun ovat nousseet erilaiset kansainväliset verotusmuodot, joista saatavia tuloja käytettäisiin esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai maailman köyhyysongelman torjuntaan.

Toinen näkökulma on perustulo ratkaisuna köyhyyden vähentämiseen. Tällöin ei ole niinkään väliä, maksetaanko perustulo globaalisti, kansallisesti vai jollain muulla tavalla. Global.finland-sivustolla on mielenkiintoinen artikkeli Namibian kansalaispalkkakokeilusta. Kokeilusta saadut kokemukset ovat olleet pääosin rohkaisevia.

Mielestäni kehityspolitiikassa pitäisi painottaa enemmän sosiaaliturvajärjestelmien kehittämisen tukemista. Perustulo ja sen muunnelmat sopisivat useissa tapauksissa absoluuttisen köyhyyden poistamiseen. Suomi voisi olla aktiivisesti tukemassa linjaa, jossa perustulokokeiluita ulotettaisiin yhä useammille alueille.

Perustulo ei ole missään nimessä aukoton ratkaisu. Oikein toteutettuna se helpottaisi kuitenkin lukuisten kehitysmaiden ihmisten elämää. Suomen hallituksen on mielestäni otettava kansalaispalkan ajatus osaksi kehityspolitiikkaansa. Tällöin olisi helpompi tuoda keskusteluun myös laajempia kysymyksiä esimerkiksi rahoituksen osalta.

Kenen asiaa keskusta ajaa?

2011-08-01T14:11:00.010+03:00

Demokraattisen päätöksenteon voidaan katsoa pohjautuvan kahteen ristiriitaiseen ajatusmalliin. Kansanvallassa on kysymys poliittisesta harkinnasta, jolla pyritään edistämään yhteistä hyvää. Toisaalta kysymys on kuitenkin intressien tyydyttämisestä, ryhmäetujen maksimoinnista.

Kansanvallan historia on näiden kahden ajatusmallin yhteensovittamisen historiaa. Painopiste yhteishyvän ja oman hyvän edistämisen välillä on vaihdellut yhteiskunnan muuttuessa.

Myös Suomen Keskustan historiaa ja nykytilaa on mahdollista tarkastella näiden kahden muuttujan avulla. Maalaisliitto syntyi vuonna 1906 osallistuakseen ensimmäisiin eduskuntavaaleihin. Puolueen ideologia nojasi edistysmielisiin ja talonpoikaisiin arvoihin. Maalaisliitto siis toimi maalaisten leirin edunvalvojana, mutta se tarjosi myös laajemman yhteiskuntapoliittisen ohjelman. Ahtaan luokka-agrarismin välttäminen on pääasiallinen selitys sille, miksi keskusta on säilynyt suurena puolueena muuttuvan yhteiskunnan keskellä.

Tämän kevään eduskuntavaalien tulos ja jatkuva alamäki gallupeissa ovat kuitenkin asettaneet keskustan suuren puolueen aseman kyseenalaiseksi. Puolueen piirissä on esitetty monenlaisia arvioita siitä, mitä jatkossa pitäisi tehdä. Mielestäni olennaisin kysymys on kuitenkin jäänyt vaille vastausta. Mistä keskusta aikoo hankkia tulevat äänensä?

Keskustan viime vuosien retoriikka on keskittynyt makrotason ilmiöihin. On puhuttu koko Suomesta, kaikista suomalaista, kahden vaalikauden kasvuohjelmasta sekä asiapolitiikasta. Nämä yhteistä hyvää edistävät tavoitteet ovat olleet tärkeitä. Niiden ongelma on kuitenkin siinä, etteivät ne puhuttele arjen askareidensa parissa ahertavia ihmisiä.

Politiikka perustuu etujen ristiriitoihin. Menestyvä politiikanteon herättää tunteita puolesta että vastaan. Tällä hetkellä keskustan politiikka ei herätä ihmisissä minkäänlaisia tunteita. Ihmiset eivät koe keskustan tukemista omaa elämäänsä parantavaksi vaihtoehdoksi.

Suurimman puolueen asemaan päästäkseen ei pidä miellyttää kaikkia suomalaisia. Riittävän monen ihmisen on kuitenkin koettava puolueen harjoittama politiikka omakseen. Tässä mielessä professori Laura Kolben Suomenmaassa (1.8) esittämä ajatus puolueen tekemästä yhteiskunnan tilaa kartoittavasta rationaalisesta tutkimuksesta on kannatettava. Näin olisi mahdollista löytää kohderyhmä, jonka etua keskustalaisella politiikalla voisi ajaa 2010-luvun Suomessa.

Paluu aitovierille maaseudun edunvalvojaksi ei ole enää vaihtoehto. Pieni ja ketterä yhden asian puolue voisi saada yhdellä sektorilla paljon aikaan, mutta tähän rooliin alistuminen veisi pohjan laajemmalta yhteiskuntapoliittiselta vaikuttamiselta. Ilman sitä keskusta ei ole yhtään mitään.

Keskustan on tarjottava nyt omalakinen ja ihmisiä puhutteleva vaihtoehto. Hallituksen esityksiin vastaaminen ei riitä. Mielestäni keskustan on korostettavaa vahvaa kansallista linjaa sekä oltava avoin Euroopan unionia ja globalisaatiota kohtaan. Kansallisen itseluottamuksen puutteesta kertovalla EU-vastaisuudella ei pitkälle pötkitä. Kansalliseen linjaan on yhdistettävä ajatus menestyvän Suomen sekä luonnonvaratalouden, vahvojen alueiden ja sivistyksen Suomen välisestä kohtalonyhteydestä. Tähän kun vielä lisää köyhän asian muistamisen, uudistamalla sosiaaliturvan yksilöä kannustavaan suuntaan, on pohja ohjelmalle olemassa.

Yhteishyvän ja oman hyvän välinen ristiriita ei ole sovittamaton. Merkittävin kysymys koskee enemmän käytännön toimenpiteitä tavoitteiden saavuttamiseksi. Keskustan on poikettava nyt osittain uudenlaisen etupuolueen tielle. Muutoin yhteisen edun ajaminen jää muiden tehtäväksi. Keskikokoisena puolueena on mahdotonta vaikuttaa merkittäviin kysymyksiin.

Keskustan tavoiteltava suurimman puolueen asemaa

2011-07-17T14:54:00.008+03:00

Keskustanuorten puheenjohtaja Antti Kurvinen puhuu viisaita, kun hän vaatii perjantaisessa tiedotteessaan keskustalaisia lopettamaan itsensä säälimisen. Kritiikki kohdistuu suoraan puoluesihteeri Timo Laaninen A-studiossa keskiviikkona esittämille arvioille, joiden mukaan keskustan kannatuksen alamäki saattaa jatkua.

Pysähtyneisyyden ja alistumisen tilaan vajoaminen viimeinen asia, mihin keskustalla on tällä hetkellä varaa. Kuten Kurvinen sanoo, niin presidentin- ja kunnallisvaalit ovat puolueen kohtalon kannalta ratkaisevat mittauspisteet. Mikäli äänimäärät eivät kasva nykyisestä, on auringonlaskun puolueen profetioiden toteutuminen lähellä.

Laaninen nostaa viime vuosien hallitusvastuun keskeiseksi huonon kannatuksen syyksi. Olen pitkälti samaa mieltä. Keskustan nykyinen alistuneisuuden tila juontaa juurensa kahteen kauteen päähallituspuolueena. Ministerinpaikkojaan varmistellut keskusta tinki monista keskeisistä tavoitteistaan. Oppositioasemassa pitäisi haastaa nyt hallituksen linja, Se on kuitenkin vaikeaa puolueelle, joka myi monet keskeisistä periaatteistaan. Tämä on johtanut nykyiseen alistumiseen tilaan, kun ei tiedetä mitä pitäisi tehdä.

Keskustan nousee ainoastaan korkean profiilin politiikalla. Pragmaattisella yleispuolueella ei ole muuta mahdollisuutta kuin taistella suurimman puolueen asemasta, tarjoten omaleimaisen vaihtoehdon talous- ja yhteiskuntapolitiikan suuriin kysymyksiin. Professori Sami Moision pohtii eilisessä Hesarin kirjoituksessaan ”edistääkö vai estääkö hallitusohjelma kehitystä, jossa innovaatioiden, kansainvälisyyden ja kulttuurin luonnehtima Suomi erotetaan luonnonvaratalouden Suomesta.” Keskustan vastauksen pitäisi tulla selkäytimestä. Keskittämispolitiikkaa hallituksessa edistänyt keskusta joutuu kuitenkin tarkistamaan linjaansa pari piirua aatteellisempaan suuntaan, mikäli se haluaa tarjota vaihtoehdon hallitukselle.

Keskustalla ei ole enää aikaa itsesäälissä rypemiselle ja jatkuvien vaalitappiotulkintojen tekemiselle. Puolueen on tehtävä nyt sitä työtä, joka on jäänyt tekemättä viime vuosien aikana. Tähtäimessä pitää laadukkaan yhteiskuntapoliittisen ohjelman luominen, jolla tavoitellaan jälleen suurimman puolueen asemaa. Hallitusta ei ole haukkuminen, mikäli oma vaihtoehto ei ole sen kummempi.

Eurooppa-politiikan perusteet kaipaavat päivitystä

2011-07-15T20:19:00.029+03:00

Euron kriisi on käynnistänyt aktiivisen keskustelun Eurooppa-politiikasta. Aiemmassa kirjoituksessani kritisoin keskustaa sen Eurooppa-politiikan epäjohdonmukaisuudesta. Kritiikkini kohdistuu pääosin Suomessa käytävään mustavalkoiseen Eurooppa-keskusteluun, johon suomalaiset puolueet, keskusta näiden joukossa, ovat syyllistyneet.

Euron kriisi on lähtökohtaisesti talouskriisi. Talouden näkökulmasta katsottuna kielteinen suhtautuminen Kreikan tukemiseen on ymmärrettävää. Monet seikat tekevät Kreikan tukemisesta vähintäänkin kyseenalaisen operaation. Tämän linjan ongelma on kuitenkin siinä, että se unohtaa kriisin toisen puolen eli Euroopan unionin poliittisen kriisin. Yksittäiset kannanmuodostukset asettuvat outoon valoon, mikäli iso kuva hämärtyy. Suurimpien puolueiden näkemykset EU:n tulevaisuudesta ovat jääneet ainakin itselleni epäselviksi. Tämä tekee yksittäisten päätösten arvioimisen haastavaksi.

Suomessa käytävä keskustelu EU-politiikasta on pitkälti sisäpoliittista peliä. Muiden valmistelemia asioita on helppo kritisoida. Samalla EU-kritiikki jää epämääräiseksi unionin demonisoimiseksi, jossa puhutaan sisällön sijaan ulkokuoresta. Saman logiikan mukaan kansallisen yhteiskuntapolitiikan valmistelun yhteydessä pitäisi palata aina kysymykseen valtion tai kunnan olemassaolon oikeutuksesta.

Ympäröivä maailma ja maailmantalous ovat muuttuneet. EU on näiden haasteiden käsittelyä varten toimiva luomus. EU:n vastustaminen kertookin kunnianhimottomasta politiikasta, jossa ulkoisten tosiasioiden olemassaolo halutaan kiistää sekä epäluottamuksesta Suomen kansallista toimintakykyä kohtaan. Soinin porukoiden näkemys kansainvälisesti heikosta Suomesta on masentava. Tämän alistuvan ja kunnianhimottoman poliittisen linjan kanssa ei kannattaisi flirttailla.

Kunnianhimoisempi linja on Eurooppa-politiikan perusteiden tarkempi analyysi. Yleisen lähtökohdan pitää olla Euroopan valtioiden välisen keskinäisen riippuvuuden hyväksymisessä. Samalla on kuitenkin painotettava erilaisuutta valtioiden välillä ja niiden sisällä, hajauttaen päätöksentekoa. Alueellisen jaon rinnalla on korostettava asiakysymyksiä sekä ihmisten tarpeita. Yhteiskuntapolitiikan suuret ongelmat eivät noudata aina alueellista jakoa, mikä tekee ylikansallisesta yhteistyöstä ja päätöksenteosta tarpeellista.

On kuitenkin muistettava, että unionin lähitulevaisuudet haasteet liittyvät talouspolitiikkaan. Tärkeimpiä ratkaistavia ongelmia ovat julkisten talouksien tila sekä instituutioiden luominen ylikansallisten markkinavoimien hallitsemiseksi. Henry Farrell ja John Quiggin esittävät Foreign Affairsissa (3/2011) ratkaisuksi keynesilaisen talouspolitiikan käyttöönottoa EU:n poliittisen tulevaisuuden turvaamiseksi. Miesten näkemyksistä voi olla montaa mieltä, mutta ajatukset vakaus- ja kasvusopimuksen uusista kriteereistä sekä sopimuksen liittämisestä osaksi lainsäädäntöä ovat tervetulleita. Myös EMU:n poliittisia tavoitteita ja roolia pitäisi pohtia tarkemmin.

Eurooppa-politiikkaa ei saa kuitenkaan olla pelkästään yksityiskohtien kanssa näpertelyä. Tarvitsemme eurooppalaisia puheenvuoroja siitä, miten unionia pitäisi kehittää kansalaisia paremmin palvelevaksi politiikanteon areenaksi. Talouskriisi ei saa johtaa poliittisen käpertymiseen. Nyt jos koskaan on tarvetta vahvalle poliittiselle otteelle, mikäli ongelmat halutaan ratkaista sekä muuttaa unionin suuntaa.

Keskustan Eurooppa-politiikka on vastuutonta

2011-07-03T20:42:00.005+03:00

Kokoonnuimme Keskustan Opiskelijaliiton liittohallituksen porukan kanssa viikonloppuna pohtimaan liittomme toimintaa sekä Isänmaan ja puolueen tilaa. Perinteinen kesäkokous järjestettiin tällä kertaa Hankasalmella.

Monen muun asian rinnalla suurinta hämmennystä meissä aiheutti keskustan äkillinen suunnanmuutos EU-politiikassa. Puolueelta puuttuu linjakkuus euromaiden vakauteen tähtäävissä toimissa. Ollessaan pääministeripuolueena keskusta puolusti euromaiden vakauteen tähtäävää politiikkaa, jossa muun muassa Kreikan valtion velkakriisiä pyrittiin hoitamaan antamalla tiukkojen uudistusten vastineeksi lainoitusta. Valtion menojen osittainen jäädyttäminen ja leikkaaminen sekä veronkorotukset olivat vastine tuelle. Nyt kanta on muuttunut vaikka vielä ennen vaaleja kriisimaiden tukeminen nähtiin oikeana keinona.

Kreikan tukeminen ei ole kenestäkään miellyttävää. Euroalueen ja maailmantalouden tulevaisuuden kannalta se kuitenkin lähes välttämätöntä. Kreikan kaatuminen aiheuttaisi vakavia ongelmia. Uusien ongelmien ehkäisemiseksi Kreikan tukeminen on perusteltua. Lisäksi kun huomioidaan se, että Kreikka on kyennyt vähentämään merkittävästi valtion alijäämää, on oudoksuttavaa, että tämä politiikka onkin äkkiä väärää politiikkaa. Tuskin kukaan uskoo ongelman korjaantuvan hetkessä.

Keskustan äkillinen suunnanmuutos ei perusteltua, saatikka kannatettavaa oppositiopolitiikka. EU-vastaisuudella ja ei-linjalla on turha haikailla menestystä. Keskusta on aina vaikeina aikoina kantanut suurta vastuuta ihmiskunnan tulevaisuudesta ja niin tulisi olla tälläkin kertaa. Kreikan kaatuminen on kaikkea muuta kuin Suomen etu. Tästä johtuen Kreikan tukemista tulee jatkaa tiukkojen ehtojen varmistaessa sen, ettei tukeminen ole missään nimessä vastikkeetonta.

Ottaessaan kielteisen kannan keskustan pitäisi esittää oma vaihtoehtonsa Kreikan ongelmien ratkaisemiseksi. Kanta ei saa muuttua pelkästään sen perustella, ollaanko hallituksessa vai ei. Talouskomissaari Olli Rehn on hoitanut Kreikan tilannetta ansiokkaasti. Myös keskustan pitäisi tukea tätä työtä. Oppositiopolitiikka ei saisi olla naurettavaa räksyttämistä vaan sen pitäisi olla johdonmukaista ja vaihtoehtoja tarjoavaa. Pelkkä kritisoiminen saisi jäädä Soinin porukoiden vastuulle.

Lukiolaisille luvassa vaikeat vuodet

2011-06-21T11:42:00.006+03:00

Monet etujärjestöt ovat ehtineet kommentoida hallitusohjelmaa, useimmat varsin kriittiseen sävyyn. Mielenkiintoisen poikkeuksen muodostaa Suomen Lukiolaisten Liitto (SLL), jonka mielestä lukiokoulutus saa ohjelmassa ansaitsemansa huomion.

SLL:n väitettä on syytä tarkastella hieman tarkemmin. Hallitusohjelman tärkeimmän osion, liitteiden, mukaan lukioverkon karsimisesta saadaan aikaan 30 miljoonan euron säästöt. Valtion lisäksi lukiokoulutusta rahoittavat kunnat. Hallitusohjelmassa kunnille on osoitettu lisää tehtäviä, vaikka niiden valtionosuudet pienenevät noin 600 miljoonalla eurolla. Kuntien vaikeat ajat eivät voi olla myöskään vaikuttamatta lukiokoulutuksen kehittämiseen. Toisin sanoen taloudellinen pohja on murenemassa suomalaisen toisen asteen koulutuksen alta.

Hallitusohjelmassa on lukiokoulutuksen kehittämisen kannalta monia tärkeitä mainintoja, jotka SLL kannanotossaan osuvasti huomio. Suurimman kritiikin antaisin siitä, että valtionosuuksiin aiotaan lisätä tuloksellisuusosuus. Tämä on täysin väärä lähestymistapa asiaan, sillä se tapahtuu kilpailukykyideologian perusteella. Tuloksellisuudessa ei ole sinällään mitään pahaa, pikemminkin päinvastoin. Ensin vain pitäisi tietää, mitä tuloksellisuudella tarkoitetaan. Nyt kilpailuideologia ajaa päämäärien ohi.

Hallitusohjelman sisällöllisen epäselvyyden ja talousluvuista löytyvän totuuden takia SLL:n myönteistä suhtautumista ohjelmaan on ihmeteltävä. Asiat eivät ole tietenkään mustavalkoisia. Lukiokoulutuksessa kehitetään hallitusohjelman perusteella tiettyjen asioiden kohdalla järkevään suuntaan. Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että kokonaiskehitys on mahdotonta näiden taloudellisten reunaehtojen sisällä. Se tietää lukiokoulutukselle vaikeita vuosia.

Hallitusohjelman tarkastelua

2011-06-20T14:11:00.011+03:00

-Talous- ja yhteiskuntapolitiikan epäsuhta

Viikonloppuna oli aikaa tutustua uuteen hallitusohjelmaan. Ohjelmassa on kahdeksankymmenen sivun verran tasapaksua tekstiä, josta jokainen voi löytää sekä hyviä että huonoja linjauksia. Neuvottelutuloksen kova ydin löytyy kuitenkin ohjelman liiteosiosta. Menoleikkaukset eri yhteiskuntapolitiikan sektoreille sekä veronkorotukset kertovat siitä tavasta, millä politiikkaa jatkossa tehdään. Siinä ei ohjelmaan asti kirjattu hallituksen myönteinen suhtautuminen eri asioihin jaksa paljoa lämmittää, kun asioiden eteenpäin vieminen on mahdotonta.

Nostaisin ohjelmasta esiin kaksi huomiota. Ensimmäinen on talouslukujen alkuperä. Miten esimerkiksi verotuksen muutoksen ennustettu realisoituminen on laskettu? Mihin perustuvat laskelmat kulutusta ohjaavien verojen fiskaalisista vaikutuksista? Neuvottelujen alla puhuttiin paljon kestävyysvajelaskelmien eroista. Tämän vuoksi olisi syytä pureutua euromääräisesti myös lopullisessa ohjelmassa esitettyihin keinoihin, joilla vajetta pienennetään.

Toinen keskeinen huomio on se, että monet ensi vaalikaudella uudistettavat asiat on kirjoitettu auki mahdollisimman epäselvällä tavalla. Tämä jättää tilaa hallituksen sisäiselle poliittiselle pelille, ellei neuvotteluissa ole syntynyt salaisia lisäpöytäkirjoja. Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että ohjelmassa on vain epäsuoria viittauksia siihen, mitä on luvassa.

Hallitus on ilmoittanut painopistealueikseen:

1) Köyhyyden, eriarvoisuuden ja syrjäytymisen vähentämisen
2) Julkisen talouden vakauttamisen
3) Kestävän talouskasvun, työllisyyden ja kilpailukyvyn vahvistaminen

Näistä tavoitteista uutta hallitusta ei kannata kritisoida. Näihin yhtyvät kaikki puolueet ja ne olisivat olleet luultavasti samanlaiset hallituspohjasta riippumatta. Kataisen hallituksen onnistumista voidaan kuitenkin tarkastella näiden tavoitteiden toteutumisen perusteella. Osviittaa tästä antavat hallitusohjelmassa esitetyt keinot.

Kimmo Tiilikainen kuvaa hallitusohjelman keinovalikoimaa osuvasti hölmöläisen peitoksi. Rahaa siirretään näppärästi paikasta toiseen, mutta kokonaisuus ei toimi. Tähän kulminoituu mielestäni Kataisen hallituksen suurin ongelma. Se ei kykene rakenteellisiin uudistuksiin, joille olisi nyt tarvetta. Raha on aina jossain määrin järjestelykysymys, kuten perusturvan parantamisen kohdalla olemme huomanneet.

Menestyksekäs yhteiskuntapolitiikka ei ole kuitenkaan rahan jakamista vaan puitteiden luomista ihmisten mahdollisuuksien turvaamiseksi. Tässä suhteessa uudelta hallitukselta ei kannata odottaa paljoa. Ei vaikka hallitusohjelma lupaa verotuksen ja sosiaaliturvan kehittämistä osallisuuden ja työllisyyden näkökulmasta. Tältäkin tavoitteelta nimittäin puuttuu liha luiden ympäriltä.

Voin olla toki väärässäkin. Hallituksella on nyt mahdollisuus näyttää, miten esimerkiksi kannustinloukuista voitaisiin päästä eroon. Mikäli kaikkien tukijärjestelmän varaan joutuneiden efektiivinen marginaalivero laskee tulevalla vaalikaudella alle 55 prosenttiin, niin lupaan kulkea ruiskukkaa ja punaista ruusua rintapielessäni ylpeästi kantaen. Tämä ei valitettavasti vain vaikuta kovin todennäköiseltä.

Politiikan ajankohtaisia näkymiä

2011-06-17T11:00:00.002+03:00

Tätä kirjoitettaessa hallitusneuvottelut ovat loppusuoralla. Uuden hallitusohjelman pitäisi olla luettavissa jo tänään perjantaina. On jännittävää nähdä, miten kuuden hallituspuolueen toisistaan eroavat kannat on saatu sovitettua samaan ohjelmaan. Oma veikkaukseni on, että hallitusohjelma on todellinen kompromissien kompromissi.

Näin ei saisi tietenkään toivoa. Kataisen hallituksen on tehtävä mittavia talous- ja yhteiskuntapoliittisia uudistuksia. Toimintakyvytön hallitus ei niihin kykene. Keskustan on joka tapauksessa tarjottava vaihtoehto tulevan hallituksen politiikalle. Meidän on mietittävä, miten vastaamme yhteiskunnan epäkohtiin. Opiskelevaa keskustaliikettä ja sen raikkaita ideoita tarvitaan keskustapolitiikan uudistamistyössä erityisen paljon.

KOL:n on tärkeä pitää esillä erityisesti koulutuspolitiikan kysymyksiä. Meidän on nostettava keskusteluun myös vähemmällä huomiolle jääneitä ilmiöitä. Esimerkiksi koulutusjärjestelmän epätasa-arvoa lisäävät rakenteet ovat tällä hetkellä hyvin suuri ongelma. Näistä rakenteista yksi ongelmallisimmista on opintososiaalisten etuuksien määrä ja laatu. Opintotuen sitominen indeksiin on tärkeä askel eteenpäin. Seuraavaksi keskusteluun pitää nostaa entistä rivakammin sosiaaliturvajärjestelmän uudistaminen kannustavampaan ja yksinkertaisempaan suuntaan. Tällaisesta ajattelusta KOL:lla on jo olemassa hyvää pohjatyötä.

Keskustan kannatuksen nousu ei tapahdu helposti. Se on nähtävä kuitenkin mahdollisena. Tähän tarvitaan kriittistä ja pitkälle tulevaisuuteen kurkottavaa ajattelua. Kesäaika tarjoaa mahdollisuuden pohtia asioita kaikessa rauhassa. Funtsimisen jälkeen on myös parempi tehdä räväkkää ja tuloksekasta politiikkaa Kataisen hallitusta ja oppositiokaveriamme perussuomalaista vastaan.

(Julkaistu viikon 24 KOL-postissa)

Koulutusvero ja korkeakoulurahoitus

2011-06-14T18:01:00.004+03:00

Professori Matti Virénin alustuksen pohjalta on käynnistynyt mielenkiintoinen koulutuspoliittinen keskustelu. Pelkkä keskustelu on herättänyt ihmisissä tunteita puolesta että vastaan. Hyvä niin, usein koulutuspolitiikkaa jää muiden yhteiskuntapolitiikan sektoreiden jalkoihin.

Keskustelusta voi vetää yhden keskeisen johtopäätöksen: kaikki koulutus on maksullista. Kysymys kuuluu, kuka sen maksaa? Toivon mukaan aiheesta käytävät poliittiset kiistat keskittyisivät jatkossa tämän kysymyksen ympärille.

Kyse on siis korkeakoulurahoituksesta. Oma kokonaisnäkemykseni aiheesta käytävästä keskustelusta on sekava. Se on tietynlaista juupas-eipäs –väittelyä, jossa suurten yhteiskuntapoliittisten kysymysten sijaan puhutaan periaatteista. Kritiikkiä voi antaa varsinkin ylioppilaskuntaliikkeelle ja meille muiden opiskelijajärjestön edustajille, joiden on joskus vaikea nähdä etujärjestöroolinsa takaa ilmiön kokonaiskuvaa.

Suomalaisen korkeakoulujen taloudellinen tilanne on tällä hetkellä vaikea. Keräämällä lukukausimaksuja yliopistot voisivat hankkia rahoitusta itsenäisesti. On siis aivan luonnollista, että lukukausimaksukeskustelu on herännyt henkiin. Keskustelua voimistaa ulkomailta saadut esimerkit.

Minulla ei ole mitään periaatteellista kantaa koulutuksen maksuttomuuden/maksullisuuden puolesta, mutta olen kannattanut tosipaikan tullen ”maksuttomuutta” siitä syystä, että olen nähnyt sen yhteiskunnalliset kokonaisvaikutukset niin hyödyllisinä, että asiaa olisi kannatettava niiden puolesta. Alitajuisesti olen yhdistänyt ”maksuttomuuden” mahdollisuuksien tasa-arvon periaatteeseen.

Mielestäni näiden lukukausimaksuesitysten suoralta kädeltä hylkäämisen sijaan asian suhteen pitäisi ottaa proaktiivinen rooli. Mikäli meillä ei ole halua rahoittaa korkeakoulujamme oikeudenmukaisesti kerätyillä lukukausimaksuilla, niin asia on sillä selvä. Tällöin vain pitäisi olla esitettävänä muita uusia rahoituskeinoja. Yksi vaihtoehto on tietenkin suomalaisen korkeakoulutuksen alas ajaminen, mutta se on tuskin kenenkään intresseissä.

Korkeakoulurahoituksen suhteen riittää siis pähkäiltävää. Mielenkiinnolla jo odottelen, miten tulevien hallituspuolueiden toisistaan eroavat näkemykset on tältä osin sovitettu tulevaan hallitusohjelmaan.

Maksullinen ja tasa-arvoinen korkeakoulutus?

2011-06-12T13:21:00.005+03:00

Professori Matti Virén ehdottaa tämän päivän hesarissa valmistuneilta perittävän koulutusmaksun käyttöönottoa. Ajatus ei ole uusi, mutta puheenvuorot aiheeseen liittyen ovat tervetulleita. Viréniä tosin odottaa meikäläistä keskustelukulttuuria tuntien täystyrmäys. Maksuttomuusideologian ja nykyisten rakenteiden puolustajat muodostavat vahvan enemmistön.

Myös oma liittoni, Keskustan Opiskelijaliitto, vastustaa ohjelmallisella tasolla koulutuksen maksullisuutta. Teemasta on kuitenkin syytä harrastaa kriittistä pohdintaa. Yhteiskuntapoliittiset kysymykset ovat tuskin koskaan mustavalkoisia.

Suomalaisen koulutuspolitiikan ensisijaisen arvon pitää olla tulevaisuudessakin mahdollisuuksien tasa-arvon periaate. Kaikilla pitää olla sosiaalisiin lähtökohtiin katsomatta mahdollisuus laadukkaaseen koulutukseen. Tarkoittaako tämä samaa kuin koulutuksen maksuttomuus? Mielestäni ei. Etukäteen perittävät koulutusmaksut olisivat suuri ongelma, mutta jälkikäteen perittävät maksumallit voisivat toimia oikein toteutettuna.

Mielestäni ei ole kohtuutonta, mikäli hyvin tienaavat entiset korkeakouluopiskelijat maksaisivat veroluontoista maksua entiselle opinahjolleen. Vero voitaisiin kohdistaa esimerkiksi jonkun tietyn euromäärään ylimeneviin tuloihin, ja sitä maksettaisiin siihen asti kunnes koulutusmaksut olisivat kuitattu takaisin korkeakoululle. Jälkikäteen perittävää koulutusmaksu ei kannattaisi kohdistaa ainoastaan valmistuneisiin, sillä tämä kannustaisi opintojen kesken jättämiseen hieman ennen valmistumista. Maksumäärän voisi esimerkiksi sitoa korkeakoulussa vietettyihin lukuvuosiin, joiden aikana olisi mahdollisuus suorittaa opintoja kykyjensä mukaan.

Kritiikkiä tälle mallille tulee siitä, että koulutuksesta saadut taloudelliset hyödyt kuitataan jo nykyisellään korkeamman verotuksen kautta. Kysymys liittyykin korkeakoulujemme kehittämiseen. Korkeakoulujen autonomia nojaa viime kädessä niiden taloudelliseen itsenäisyyteen. Ainoastaan lukukausimaksujen käyttöönotto on tällä hetkellä realistinen keino niiden rahoituspohjan laajentamiseksi. Onko oikein, etteivät yliopistot ja ammattikorkeakoulut voi hyödyntää tätä mahdollisuutta?

En kannata suoralta kädeltä koulutuksen maksullisuutta. En näe maksuttomuutta kuitenkaan minään ideologiana. Sen sijaan korostaisin suomalaisen yhteiskunnan ja korkeakoulutuksen kehittämistä. Tällöin korostuu potentiaalimme hyödyntäminen mahdollisuuksien tasa-arvoon nojautuen. Virénin esityksessä nämä puolet olisivat mukana.

Toivon mukaan saamme tältä pohjalta käyntiin laadukkaan keskustelun korkeakoulutuksemme kehittämisen lähtökohdista, tavoitteista sekä tavoitteiden saavuttamiseen tarvittavista keinoista.

Lukion on koulutettava taitavia nuoria

2011-06-06T14:10:00.003+03:00

Suomen Lukiolaisten Liiton (SLL) viimeviikkoisen (4.6) kannanoton mukaan lukiokoulutusta pitäisi kehittää valinnaisempaan suuntaan. SLL:n mielestä opiskelijoilla pitäisi olla mahdollisuus keskittyä yhä harvempien aineiden opiskeluun. Liiton mielestä tämä kehittäisi jatko-opinnoissa sekä työ- ja arkielämässä vaadittavia taitoja.

Lukiolain mukaan ”lukiokoulutuksen tavoitteena on tukea opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintojen, työelämän, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja”. Lain ja lukiolaisten etujärjestön näkemys lukiokoulutuksen tavoitteista on siis yhtenäinen. Erimielisyys koskee keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Käytännön päätöksenteon tasolla kysymys on opetussuunnitelmien sisällöistä.

Mikäli hyväksymme lukiokoulutuksen yleiseksi tavoitteeksi monipuolisen yleissivistävyyden ja jatko-opintokelpoisuuden takaamisen, on sen kehittämistä lähdettävä pohtimaan näiden ennakko-oletusten pohjalta. Oma kysymyksensä vain on, miten asiaa pitäisi lähteä purkamaan?

Tärkeä näkökulma liittyy siihen, pitääkö koulutusta kehittää oppisisältöjen vai -taitojen pohjalta. Nykyisellään lukiokoulutus perustuu sisältöihin. Opiskelijat joutuvat kahlaamaan lähes kahdenkymmenen eri oppiaineen suoritusmuodoltaan melko samanlaisia kursseja, kuunnellen alan yliopistokoulutuksen saaneita opettajia. Tämä tuntuu monessa suhteessa mielettömältä, vaikka laaja-alaisella yleissivistyksellä on oma tärkeä merkityksensä. Erityisesti reaaliaineiden kohdalla jokaisen alan yksittäisen peruskurssin kahlaaminen ei anna kovin kummoisia valmiuksia suuntaan eikä toiseen.

Vaihtoehto oppisisältöihin perustuvalle opetukselle olisi oppitaitolähtöinen opetus. Tällöin opetus tapahtuisi eri oppimismuotojen kautta ja sisällöt liitettäisiin osaksi taitojen opetusta. Nykyelämässä korostuvat erilaiset tiedonhaku-, projekti- ja viestintätaidot. Ulkoa opitusta ei ole paljoa iloa, mikäli ei osaa hankkia tietoa ja soveltaa sitä käytäntöön. Omien ja opiskelukavereideni kokemusten mukaan kuitenkin juuri näissä taidoissa on eniten puutteita korkea-asteelle tai työelämään siirryttäessä.

Olen SLL:n kanssa eri mieltä siitä, että lukiokoulutusta pitäisi kehittää valinnaisempaan suuntaan. Lukion tehtävänä on tarjota yleissivistävää opetusta ja jalostaa peruskoulussa opittuja perustaitoja. Erikoistumaan ehtii myöhemminkin. Ongelma on vain siinä, että tällä hetkellä lukiosta ei välttämättä saa niitä perusvalmiuksia, joita sen pitäisi antaa. Oppimistaitojen korostaminen sisältöjen sijaan olisi ratkaisu tähän ongelmaan.

Ongelma piilee vain siinä, että laaja-alaisten rakenteellisten uudistusten tekeminen on vaikeaa nykypäivän politiikassa. Tältä osin vaalitulos antaa uskoa sille, että myös yhteiskuntapolitiikan puolella voitaisiin nähdä laajempia uudistuksia.

Sivistysreformin, lukiokoulutuksen uudistamisen sen osana, pitäisi olla tulevan hallituksen asialistan kärjessä. Asiaa pitäisi miettiä siltä kantilta, miten edistää kansanvallan, kansalaisvapauksien ja kansansivistyksen kolmiliittoa 2010-luvun Suomessa. Asian tekee haastavaksi se, että samalla pitäisi tehdä välit selväksi viime vuosien koulutuspolitiikkaa ohjanneen talouskeskeisen kilpailukykyajattelun kanssa.

Ratkaisu löytyy jostain näiden eri arvojen välimaastosta. Lukiokoulutuksen kehittämisen kannalta paras varautuminen on laaja-alaisen yleissivistyksen painottaminen. Ensin on vain saatava konsensus aikaan siitä, mitä yleissivistyksellä tarkoitetaan 2010-luvun Suomessa. Nykyisestä ahtaasta tulkinnasta on päästävä eroon.

(Julkaistu KOL:n blogisssa)

Politiikan hullut päivät

2011-06-02T11:43:00.014+03:00

Veropoliittiset erimielisyydet johtivat lopulta SDP:n ja vasemmistoliiton irtautumiseen neuvotteluista. Kuuden puolueen kyhäelmä osoitti oman mahdottomuutensa. Parempi että se tapahtui jo tässä vaiheessa. Otimme keskustanuorten puheenjohtajan kanssa kantaa alkuperäisen kaavailun ongelmiin jo pari viikkoa sitten. Näitä sekavan ja päättämättömän hallituksen ongelmia ei tarvinnut nähdä, onneksi niin, käytännön tasolla.

Kaiken tämän kuohunnan keskellä on ollut ihailtavaa seurata demarien korkeilla panoksilla pelaamista. Politiikan seuraamisesta on tullut koko kansan viihdettä, todellista draamaa. Pallo on nyt keskustalla. Miten vaalien suurin häviäjä osaa pelata tässä tilanteessa?

Hallitusneuvottelujen jatkaminen kokoomuksen, vihreiden, RKP:n, KD:n sekä uutena keskustan voimin tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Ensinäkin nämä puolueet saavat eduskunnassa ainoastaan hyvin niukan määräenemmistön kasaan. Jokaiselle hallituspuolueella olisi veto-oikeus hallituksen esityksiin. Tällaisen toimintakyvyttömän hallituksen takuumieheksikö keskustan pitäisi lähteä?

Mielestäni oikea ratkaisu on pallon heittäminen takaisin eduskunnalle. Eduskuntaryhmien on pohdittava, miten prosessin käynnistäisi uudelleen. Vaihtoehtoja on kolme, ja ne kaikki vaikuttavat tällä hetkellä yhtä todennäköisiltä. Ensinäkin on mahdollista jatkaa tunnusteluja tähän mennessä epäonnistuneen Jyrki Kataisen johdolla. Tämä tuntuisi oudolta, vaikka kokoomus voittikin vaalit. Toinen vaihtoehto on vaihtaa tunnustelijaksi Jutta Urpilainen. Asiat eivät kuitenkaan olisi yhtään helpompia hänen johdollaan. Kolmas vaihtoehto on uusien vaalien järjestäminen.

Keskustan on punnittava kylmän viileästi eri vaihtoehtoja. Vaalitappiomme keskeisin syy oli oman linjan hämärtyminen suhteessa muihin puolueisiin. Keskeinen johtopäätös tästä on se, että oman linjan ja politiikan kirkastaminen on välttämätöntä puolueen tulevaisuuden turvaamiseksi.

Tuleva pelikenttä luo tälle kuitenkin oman haasteensa. Osan mielestä emme pystyisi erottumaan hallituksessa tarpeeksi kokoomuksesta, kuten kävi viime vaalikaudelle. Toisten mielessä jäämme oppositiossa puolestaan perussuomalaisten ym. jalkoihin. Kumpi sitten lienee suurempi paha?

Tässä keskustelussa on muistettava se, että kaikissa vaihtoehdoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Meille keskustalaisille tärkein kysymys on, millä tavoin me palvelemme parhaiten yhteiskuntaa ja puoluetta? Hallitukseen menon suurin ongelma on edelleen siinä, että poliittinen linjamme ei nauti tällä hetkellä äänestäjien luottamusta. Kansanvaltaa kunnioittavan puolueen on syytä pitää mielessä tämä viisaus.

(Julkaistu Uuden Suomen blogissa)

Saksan ydinvoimaratkaisu

2011-05-31T15:08:00.003+03:00

Saksan päätös luopua ydinvoimasta on herättänyt tunteita puolesta että vastaan. Faktaa on se, että Euroopan energiamarkkinoilla tapahtuu nyt todellinen myllerrys. Myllerryksen laajuudesta ja seurauksista voi kuitenkin esittää ainoastaan valistuneita arvioita.

Henkilökohtaisesti olen suhtautunut aina kriittisesti ydinvoiman lisärakentamista kohtaan. En ole kuitenkaan kannattanut Suomen tasolla käytävän keskustelun yhteydessä nykyisten reaktoreiden sulkemista. Tämä sen takia, että keskitetyn tuotannon korvaaminen hajautetulla ei tapahdu yhdessä työssä.

Saksan päätös on tältä osin erittäin kunnianhimoinen ja pitää sisällään monia riskejä. Suurimmat näistä ovat sähkön kallistuminen sekä fossiilisten energianlähteiden käytön lisääntyminen. On kuitenkin syytä muistaa, että Saksa on edelleen sitoutunut EU:n päästövähennystavoitteisiin. Lisäksi pitkällä aikavälillä saastuttaminen tulee kalliiksi, jolloin on kannattavaa panostaa uusiutuviin energianlähteisiin. Uusiutuvien kohdalla Saksa on jo tällä hetkellä edelläkävijä Euroopassa.

Euroopan johtavan talousmahdin ydinvoimaratkaisu asettaa myös Suomen viime vuoden ydinvoimapäätökset mielenkiintoisen valoon, vaikka ydinvoiman kannattajat ja siitä leipänsä saavat ovat väittäneetkin muuta. Jääkö Suomi, raskaaseen ja energiasyöppöön teollisuuteen pohjautuneella strategiallaan, kehityksestä jälkeen, kun kansainvälinen rahaliikenne ei välttämättä enää tuekaan ydinvoimaan pohjautuvaa taloutta? Ainakin nykyisen kaltainen metsäteollisuus joutuu vaikeuksiin, kun puuhun kohdistuva kysyntä ja sitä myötä hinta lähtevät nousuun.

Suomen kehityspolitiikan näkymät

2011-05-30T12:47:00.005+03:00

Osallistuin lauantaina Maailma kylässä –festivaalien yhteydessä järjestettyyn paneeliin, joka käsitteli vaalituloksen vaikutusta Suomen kehityspolitiikkaan.

Omasta mielestäni suomalaisessa kehityspolitiikassa on tapahtunut viimeisen kahdeksan vuoden aikana keskustalainen ministerien johdolla oikeanlaista kehitystä. Kestävän kehityksen, köyhyyden poistamisen sekä johdonmukaisemman kehityspolitiikan korostaminen ovat olleet tärkeitä painotuksia.

Myös tulevalta hallitukselta sopii odottaa niin määrällistä kuin laadullista panostusta kehityspolitiikkaan. Suomen on oltava myös aktiivinen toimija kehitettäessä johdonmukaista, kehitysulottuvuuden sisältämät politiikkasektorit yhdistävää ihmiskuntapolitiikkaa.

Vaadin paneelissa keskustan linjan mukaisesti tulevalta hallitukselta kehitysyhteistyömäärärahojen nostamista 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta vuoteen 2015 mennessä. Keskustan on pidettävä oppositiossa ääntä tämän tärkeän tavoitteen toteutumisen puolesta. Määrällisen panostuksen rinnalla on painotettava kehitysyhteistyön laadullista kehittämistä.

Ei ole syytä myöskään unohtaa globaalipolitiikan ulottuvuutta. Suomen hallituksen on vietävä kansainvälisellä tasolla eteenpäin ajatusta YK:n turvallisuusneuvoston rinnalle perustettavasta kestävän kehityksen neuvostosta. Toisen maailmansodan lopputulos ei ole järkevä pohja nykypäivän kansainväliselle yhteistyölle. Suomelle kestävän kehityksen neuvoston edistäminen olisi oiva tapa profiloitua, mutta ennen kaikkea kysymys on maailman köyhimpien ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden puolustamisesta.

Kataisen talouspoliittinen hallitus

2011-05-23T14:13:00.001+03:00

Maria Kaisa Aula pohtii hallitustunnustelujen alkaessa tekemässä kirjoituksessaan, unohtuvatko eduskuntavaalien alla käydyt ihmisten arkeen liittyvät keskustelut, talouspoliittisten kysymysten jyrätessä ne alleen. Hallitusneuvotteluista mediaan tihkuneiden tietojen mukaan näin näyttää tapahtuvan. Tärkein yksittäinen kiistakysymys on julkisen talouden kestävyysvajeen määrittäminen.

Kokoomuksen ja muiden neuvotteluissa mukana olevien puolueiden talouskeskeistä linjaa on helppo puolustaa. Julkisen talouden tilanne on tällä hetkellä haastavampi kuin koskaan aiemmin. Samalla on kuitenkin ihmeteltävä, miten puolueiden vaaleissa antamat lupaukset tulevat näkymään uuden hallituksen ohjelmassa?

Suurin vastuu on kokoomuksella. Se kävi vaaleihin ihmisten arkeen vetoavalla kampanjalla. Tästä ei ole kuitenkaan näkynyt merkkiäkään hallituksen muodostamisprosessissa. Heti alusta alkaen puolue on perännyt muilta vastauksia taloutta koskeviin kysymyksiin. Onneksi muut puolueet ovat nostaneet kynnyskysymyksiksi perusturvan parantamisen tai ilmastolain kaltaisia vaatimuksia.

Kansalaiset antoivat huhtikuussa äänensä muutokselle. Äänestäjät halusivat ihmisläheisempää yhteiskuntapolitiikkaa. Keskustan makrotason kysymyksiin, yhteiskuntasopimukseen ja kahden kauden kasvuohjelmaan, perustunut ”Asiaa”-kampanja ei herättänyt ihmisissä vastakaikua.

Keskusta oli vaaleissa kuitenkin rehellinen vaihtoehto. Hallitusneuvotteluissa mukana olevat puolueet näyttävät, vaaliteemoistaan huolimatta, olevan valmiita jatkamaan samanlaisella talouspolitiikkaa korostavalla politiikanteon linjalla kuin edelliset hallitukset. Vaalituloksen kannalta tämä on varsin ongelmallista.

(Julkaistu Uuden Suomen blogissa)

Hallitusneuvottelut

2011-05-22T10:45:00.003+03:00

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen vetämät hallitusneuvottelut käynnistyvät tänään perjantaina. Neuvotteluista ei ole odotettavissa helppoja, sillä sen verran omintakeisesta koalitiosta on Kataisen vasemmistohallituksen kohdalla kysymys. En edes uskalla arvata, millä tavoin uusi hallitus aikoo lähteä ratkomaan julkisen talouden ongelmia sekä pysäyttämään yhteiskuntaa piinaavaa eriarvoistumiskehitystä.

Uuden hallituksen keskeinen viesti on perusturvan tuntuva parantaminen. Meidän keskustalaisten pitäisi olla tästä tyytyväisiä. Oma kysymyksensä vain on, miten asia toteutetaan käytännön tasolla. Mikäli se toteutetaan demarien tahdon mukaisesti ansioturvaa samalla korottaen, on toimenpiteen hintalappu vuositasolla noin 300 miljoonaa euroa. Löytyykö tähän rahaa nykyisessä taloustilanteessa? Omasta mielestäni perusturvan ja opintotuen kehittäminen olisivat tässä kohtaa riittäviä toimenpiteitä.

Uuden hallituksen suurin paradoksi ei ole kuitenkaan siinä, että oikeistopuolue kokoomus lähtee vetämään historiallisen vasemmistolaista hallitusta. Eurooppa-politiikka ja sen monimutkaisuus pitää sisällään vielä mielenkiintoisemman piirteen. SDP lähti Portugali-tuen takuumieheksi, kun tuleviin lainoihin luvattiin jatkossa vakuuksia. Vakuuksien osana SDP vaatii lainamaille valtion omaisuuden yksityistämisohjelmaa. Kanta voi olla sinällään oikea, mutta vasemmistopuolueen esittämänä mielenkiintoinen. Uusliberalismi ei ole tainnut kadota demareista mihinkään Lipposen lähdön jälkeen?

Yksi asia on kuitenkin varma. Politiikan seuraaminen ei ole tylsää seuraavan neljän vuoden aikana. Perinteisen hallitus-oppositioasetelman lisäksi hallitus käy nyt sisäistä kamppailuaan. Keskustalle ja perussuomalaisille jää ainakin tilaa toimia. Meidän keskustalaisten on hyödynnettävä mahdollisuutemme ja aloitettava tiukan oppositiopolitiikan tekeminen. Mikäli emme pysty näissä olosuhteissa nostamaan kannatustamme, niin emme kyllä missään.

(Julkaistu viikon 20 KOL-postissa)

Keskustan on puolustettava kaupunkien köyhiä

2011-05-21T19:44:00.000+03:00

Keskusta menetti eduskuntavaaleissa ääniä ympäri Suomea. Huolestuttavinta oli kuitenkin se, että kannatuksen pudotus oli kaikkein dramaattisinta suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa. Kaupungeissa valtaa pitäneet puolueet ovat hoitaneet tehtäviään surkealla tavalla. Asumisen kallistumisesta, eriarvoisuuden lisääntymisestä ja palveluiden heikentymisestä huolimatta suurten kaupunkipuolueiden haastajana toiminut keskusta sai linjalleen yhä vähemmän tukea. Ei ole väärin puhua keskustalaisen kaupunkityön suuresta kriisistä.

Syitä kannatuksen laskulle on haettava sisältäpäin. Keskusta on tarponut kaupungeissa jo pitkään politiikan lilliputtisarjassa, mutta asian korjaamiseksi ei ole tehty mitään konkreettista. Politiikan linja ja käytännön vaalityö osoittavat keskustan vieraantuneen kaupunkilaisten arjesta. Yleisporvarillisten äänten kalastelu kaupunkien keskustoissa kampanjoimalla on antanut kuvan ainoastaan yrityksestä olla nukkavieru kokoomus. Ainakaan itselleni ei ole selvinnyt, miksi suuremmissa kaupungeissa kannattaisi äänestää keskustaa.

Asiat voisivat olla tosinkin. Keskustapolitiikan ydinaineksia ovat alueiden puolustaminen sekä köyhän asian muistaminen. Näille teemoille olisi käyttöä myös kaupunkien sisällä, sillä eriarvoisuus kaupunginosien välillä on kasvanut viime vuosina merkittävällä tavalla. Kaupunginosien ja niissä asuvien ihmisten arjen puolustaminen pitäisikin nostaa keskustalaisen kaupunkipolitiikan kivijalaksi. Lähipalveluiden, joukkoliikenneyhteyksien sekä kaupunginosien yleisen viihtyvyyden kehittäminen olisivat suorastaan luontevia teemoja.

Keskustan on mentävä myös ihmisten luokse. Vaalityö- ja muu järjestöllinen toiminta pitää suunnata arjen keskelle, ei ainoastaan toreille ja muille keskikaupungin paikoille. Näin käytännön työn uudistaminen kulkisi politiikan uudistamisen rinnalla. Seuraavissa kuntavaaleissa voitaisiin jokaisessa suuremassa kaupungissa esimerkiksi kokeille vaalityön keskittämistä muutamaan kaupunginosaan. Pelkästään näin tavoitettaisiin enemmän ihmisiä kuin nykylinjalla.

Keskusta elää kohtalonsa kannalta ratkaisevia aikoja. Vanhojen äänestäjien takaisinsaamisen ohella on löydettävä myös uusia kannattajia. Työllä heikoimmin pärjäävien kaupunkilaisten eteen olisi mahdollista löytää niitä. Uudenlainen kaupunkipolitiikka onkin välttämätöntä, jotta keskusta säilyisi suurten puolueiden joukossa ja voisi edistää näin myös muita keskeisiä tavoitteitaan.

(Julkaistu Suomenmaassa 19.5.2011)

Perttulan tärkeä avaus

2011-05-16T11:58:00.000+03:00

Pekka Perttula ehdottaa blogikirjoituksessaan, että keskustan on otettava oppositiopolitiikan aloite nimeämällä varjohallitus ja ministerit tulevalle sinipunahallitukselle. Perttulan avaus on mielenkiintoinen ja näissä olosuhteissa tärkeä.

Ensinäkin eduskunnan merkitys kasvaa tulevalla vaalikaudella, kun Suomeen ei saada vahvaa hallitusta. Kahden suuren puolueen, perussuomalaisten ja keskustan, oppositioon jääminen pitää huolen siitä, ettei hallituksella ole helppoa. Oppositiopolitiikkaan kannattaa panostaa tämän vuoksi erityisen paljon.

Oppositiopolitiikan tekeminen ei ole keskustalle kuitenkaan helppoa. Sinipunahallituksen haastaminen ei olisi normaali olosuhteissa vaikeaa, mutta kahdeksan vuoden raskas kausi päähallituspuolueena hankaline päätöksineen asettaa puolueen kriittisille avauksille suuren uskottavuusongelman. Hallitusta suurempi haaste on kuitenkin perussuomalaiset, joka yrittää jyrätä keskustan opposition sisältä. Keskustan poliittinen elintila jää näin hyvin pieneksi.

Puolueen on rakennettava tässä tilanteessa omalakinen ohjelma, jolla se haastaa niin hallituksen kuin muut oppositiopuolueet yhteiskuntapolitiikan suurissa kysymyksissä. Varjoministerien nimeäminen olisi tässä työssä merkittävä askel. Näiden varjoministerien ympärille pitäisi mielestäni rakentaa laajemmat asiapohjaiselle organisoitumiselle perustuvat työryhmät, jotka hyödyntäisivät uskaliaasti kansalaisjärjestöissä, yliopistoissa ja omissa riveissä olevaa osaamista. Näin puoleen poliittinen ja järjestöllinen uudistaminen lähtisivät kulkemaan käsi kädessä.

Korkeakoulupolitiikan keskeiset haasteet

2011-05-05T13:20:00.002+03:00

Viime vaalikauden keskeinen korkeakoulupoliittinen hanke oli yliopistouudistus. Yliopistojen taloudellisen liikkumavaran lisääminen sekä hallinnon uusiminen olivat merkittäviä virstanpylväitä suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämisessä. Uudistamisprosessi ei ole sujunut missään nimessä kivuttomasti. Kokonaiskuvaa katsottaessa uudistuksen suunta näyttää kuitenkin oikealta.

Tulevalla vaalikaudella koulutuspolitiikassa liikutaan vähintään yhtä suurten kysymysten äärellä. Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen vuodesta 2013 alkaen on äärimmäisen tärkeä kysymys, sillä koulutusta ja sen kehittämistä ohjaavat viime kädessä rahoituskriteerit. Toinen ratkaistava asia on pääsykoejärjestelmän kehittäminen. Tietääkseni kaikki puolueet haluavat opiskelijat nuorempina sisään korkeakouluihin. Oma kysymyksensä vain on, miten asia toteutetaan käytännön tasolla.

Ehkäpä merkittävintä muutosta ollaan kuitenkin tekemässä ammattikorkeakoulujen puolella, sillä niiden rahoitus-, ohjaus- ja hallintomallia on esitetty opetusministeri Henna Virkkusen johdolla uudistettavaksi. Perusrahoituksen vastuu siirrettäisiin perustellusti kokonaan valtioille, kun se on ollut aiemmin sekä valtion että kuntien vastuulle. Suurin ongelma on vain siinä, että rahoitus perustuisi pitkälti tuloksellisuuskriteereihin. Käsitteellisellä tasolla suunta näyttää järkevältä, mutta käytännön tasolla kukaan ei ole esittänyt, mitä tuloksellisuudella oikein tarkoitetaan.

Esityksen suurin ongelma liittyy kuitenkin ohjausmallin uudistamiseen. Opetus- ja kulttuuriministeriölle saisi siinä itselleen kiristysruuvin, jolla ohjata ammattikorkeakouluverkkoamme. Tämä on vastoin ammattikorkeakoulujen alkuperäistä tarkoitusta tarjota koulutusta alueellisista lähtökohdista. Tietynlaisille valtakunnallisille yleislinjoille on toki tarvetta, mutta toteutuessaan esitys olisi keskustalaisesta näkökulmasta katsottuna katastrofaalinen.

Koulutuspoliittiset kysymykset eivät herättäneet vaalikeskusteluissa kovinkaan suuria intohimoja. Ne tuskin nousevat myöskään hallitusneuvotteluiden kynnyskysymyksiksi. Tällöin meillä tehdään päätöksiä mittaluokaltaan suurista asioista ilman kunnollisen keskustelun käymistä. Se ei ole suomalaisen päätöksenteon ja sivistysyhteiskunnan kehittämisen kannalta hyvä asia.

(Julkaistu viikon 18 KOL-postissa)

Liberaali keskipuolue?

2011-05-02T11:40:00.005+03:00

Keskustan puoluevaltuusto kokoontui perjantaina Helsingissä. Kokouksessa käyty keskustelu oli itsekriittistä, tehtyjä virheitä avoimesti analysoivaa. Tärkeintä oli kuitenkin, ettei syyllisiä lähdetty etsimään yksittäisistä henkilöistä. Virheiden tunnustamisen luonnollisena rinnakkaisilmiönä kokous viesti niin poliittisen linjan kuin puolueen järjestörakenteen uudistamistarpeesta.

Paasikiveä lainatakseni ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”. Ongelmien tunnistamisen jälkeen keskustan suurimpana haasteena onkin nyt uudistustyön käynnistäminen. Ongelma on vain siinä, ettei poliittisen linjan tarkastamisesta ja puolueen järjestömallin kehittämisestä ole esitetty vielä uusia avauksia.

Oman mielenkiintoisen panoksensa keskusteluun antaa Hesarin päätoimittaja, Keskustan Opiskelijaliiton entinen puheenjohtaja, Mikael Pentikäinen (HS 1.5), jonka mukaan ”keskusta voi rakentaa itsestään modernin, liberaalin keskipuolueen, jolla on rakentava rooli sekä Suomessa että Euroopassa ja joka samalla kehittää Suomen taloutta ja tulevaisuutta, reilua työelämää, sivistystä, kestävää ja alueellisesti tasapainoista kehitystä sekä köyhän asiaa."

Pentikäinen on täysin oikeassa. Keskusta löytää elintilaa ainoastaan omalla vahvalla linjallaan. Keskustan on oltava avoin, Suomea rohkeasti uudistava vaihtoehto. Tälle tielle pääseminen vaati puolueelta tulkintaa globalisaation sisäisistä ja ulkoisista vaikutuksista sekä niihin sopeutumisesta. Tämän rinnalla on tehtävä vahvat ohjelmat sosiaali-, sivistys-, alue- ja ympäristöpolitiikan kehittämisestä 2010-luvun Suomessa.

Keskustan on rakennettava nyt tulevaisuutta, vaikkei se olekaan helppoa. Se on nähtävä kuitenkin mahdollisena. Nyt tarvitaan esityksiä ja keskustelua uudesta linjasta. Puolueen ulkopuolelta asiaa katsova Pentikäinen on avannut tämän keskustelun tärkeällä puheenvuorollaan.

Keskustan järjestörakenne kaipaa uudistusta

2011-04-28T09:31:00.001+03:00

Keskustan kehno vaalitulos osoitti, että puolueen on uudistuttava. Linjaa on tarkistettava niin politiikan sisällön kuin järjestörakenteen osalta. Samalla on opittava elämään sen asian kanssa, että puolueen ennestäänkin haastava taloudellinen tilanne vaikeutuu puoluetuen vähenemisen myötä. Enää ei riitä pieni hienosääntö: nyt tarvitaan kokonaisvaltaista pelastusohjelmaa, jolla turvataan Suomen Keskustan tulevaisuus.

Edellisten vaalien alla on ollut nähtävissä, ettei puolueen raskas järjestökoneisto lähde enää käyntiin. Sen sijaan ehdokkaat ja heidän tukiryhmänsä keräävät ympärilleen tekijöitä ja rahoitusta. Olemmekin kulkemassa yhä enemmän kohti amerikkalaista puoluemallia, jossa vaalitoiminta perustuu ehdokkaiden henkilökohtaisten tukiryhmien varaan. Meidän keskustalaisten onkin esitettävä itsellemme kriittinen kysymys siitä, pitäisikö meidän hyväksyä väistämättömältä vaikuttava kehitys ja hylätä koko nykyinen järjestörakenteemme?

Keskustan viime vuosikymmenten menestys on perustunut merkittävissä määrin sen alueellisiin jakoihin perustuvaan järjestörakenteeseen. Nykyisellään yhteiskunnallinen tilanne on kuitenkin muuttunut ratkaisevalla tavalla. Ihmiset ovat yhä enemmän kiinnostuneita yksittäisistä asioista ja ihmisistä. Hyvien ehdokkaiden kampanjoihin pääsee onneksi mukaan, mutta mitä keskustalla on tarjota ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita esimerkiksi sosiaalipolitiikasta tai luonnonsuojelusta?

Mielestäni keskustan pitäisi järjestäytyä enemmän erilaisten aihekokonaisuuksien pohjalta. Näin puolueen sisällä toimisi erilaisia teemaliikkeitä. Tällöin puolue olisi vaaliprojektien ja asiakokonaisuuksien ympärille rakentuneiden liikkeiden liitto. Sanomattakin on selvää, että merkittävä osa liikehdinnästä perustuisi muiden asioiden rinnalla edelleen alueelliselle pohjalle.

Keskustan eduskuntavaalitappion yksi merkittävimmistä syistä oli, että hallitusvastuussa ollut puolue eli politiikan kuplassa. Samalla ote kansalaisiin ja kansalaisyhteiskuntaan kirposi pahemman kerran. Keskusta on hukannut viime vuosina yhteytensä yliopisto- ja yritysmaailmaan, kansalaisjärjestöihin sekä aivan tavallisiin kansalaisiin. Näiden yhteyksien palauttamiseksi ja ihmisiä puhuttelevan politiikan tekemiseksi puolueen pitäisi järjestäytyä jatkossa siltä pohjalta, että se toimisi tiiviinä osana kansalaisyhteiskuntaa. Tässä mielessä askeleiden ottaminen kohti liikepuoluemallia olisi järkevää.

Keskusta elää parhaillaan kohtalonsa kannalta ratkaisevia aikoja. Nykyisellä linjalla jatkaminen vie kohti vääjäämätöntä alamäkeä. Tämän vuoksi tarvitaan ennakkoluulotonta sisäistä uudistumista, jotta puolue näyttäytyisi voimakkaampana ulospäin. Maassamme on edelleen tilausta ihmisläheiselle alkiolaiselle politiikalle. Vain sisäisesti ja poliittisesti vahva keskusta pystyy tarjoamaan sitä uskottavalla tavalla.

(Julkaistu Suomenmaassa 28.4.2011)

Olli Rehn presidenttiehdokkaaksi?

2011-04-26T14:07:00.007+03:00

Keskustan Opiskelijaliitto (KOL) esittää tämänpäiväisessä kannanotossaan talouskomissaari Olli Rehniä presidenttiehdokkaaksi. Tekemämme linjaus on eduskuntavaalien jälkeisessä tilanteessa tärkeä. Keskustalla ei nimittäin ole montaa muuta potentiaalista ehdokasta. Rehn olisi ehdokkaana ylivertainen. Hän ei ole mikään puoluepukari vaan pystyy oikeasti tavoittelemaan yli puolta kansasta taakseen.

Presidentinvaalien pelinpoliittinen merkitys korostuu eduskuntavaalien tuloksen jälkeen. On turha ajatella, ettei presidentinvaalien rinnalla käytäisi myös puolueiden välistä kilpailua. Keskusta joutuu haastamaan niin hallituksen kuin opposition ehdokkaat. Ympäristökirjailija Juha Kuisma analysoi Suomenmaan haastattelussa (20.4) osuvasti, miten Pekka Haavisto haastaa pätevänä ehdokkaana keskustan opposition sisältä. Keskustalla on oltava pätevä ehdokas, jotta se löisi hallituspuolueet ja torjuisi vihreän uhkan.

Presidentin tehtävä ja siihen pyrkiminen eivät ole kuitenkaan pelkkää pelaamista. Suomi tarvitsee presidentin tehtävään pätevimmän mahdollisimman henkilön. Olli Rehnin osaamista pystyy tuskin kukaan kiistämään. Kansainvälinen osaaminen yhdistettynä vahvaan arvopohjaan luo erinomaiset lähtökohdat tehtävässä toimimiselle.

Ongelmaksi ei voida myöskään laske Rehnin Eurooppa-myönteisyyttä. Vaalien tulos osoitti, että enemmistö suomalaisista haluaa tukea edelleen Euroopan unioniin myötämielisesti suhtautuvia ehdokkaita.

Keskustan tehtävä kattava tulkinta 2010-luvun Suomesta

2011-04-23T15:49:00.001+03:00

Pitkään odotetut eduskuntavaalit ovat vihdoin takana. 15,8 prosentin kannatus ei jätä meille keskustalaisille paljoa jossiteltavaa, hyvä niin. Keskustalaisen politiikan uudistyö voidaan aloittaa nyt täysin puhtaalta pöydältä. Uudistustyön keskiössä on vastata kysymykseen, mitä on keskustalaisuus 2010-luvun Suomessa? Puolueemme linjaukset yhteiskunnan tilasta ja uudistamistarpeista ovat jääneet vaille kunnollista tulkintaa.

Mikä on oikea vastaus kysymykseen? Ainakaan sitä ei pidä lähteä hakemaan arvoista, sillä liikkeemme sisältä löytyy näkemyksiä laidasta laitaan. Keskustalaisen politiikan ydin on arvojen sijaan pikemminkin tavassa katsoa maailmaa. Tuo maailmanselitys on ollut meiltä viime aikoina hukassa. Keskusta ei ole pystynyt ratkaisemaan, millaista politiikkaa sen pitäisi tehdä globalisoituneessa yhteiskunnassa. Emme ole reagoineet riittävällä tavalla taloudellisen, teknologisen sekä kulttuurisen muutoksen asettamaan haasteeseen.

Keskustan aatteelliset juuret ovat uudistusmielisessä nuorsuomalaisuudessa sekä talonpoikaisessa liikehdinnässä. Näistä juuriversoista on lähdettävä rakentamaan myös tulevaisuuden keskustapolitiikkaa. Ihmisen toiminnanvapauden puolustaminen yhdistettynä vahvaan sivistys- ja sosiaalipolitiikkaan tarjoaa erinomaisen lähtökohdan politiikan tekemiselle. Siihen kun lisätään vaade tasaisesti ympäri maatamme levittäytyvien luonnonvarojen hyödyntämisestä kestävällä tavalla, on tulevan ohjelman pohja olemassa. Olennaisinta on kuitenkin muotoilla ajatus siitä, miten pitäisi toimia kansainvälisen toimintaympäristön muutoksen aiheuttamien ulkoisten ja sisäisten haasteiden keskellä.

Ympäristökirjailija Juha Kuisma vaatii Suomenmaan haastattelussa (20.4) keskustalta alueellisia analyyseja vaalitappion syistä. Ajatus on kannatettava. Meidän kaikkien on pysähdyttävä pohtimaan asioita ja löydettävä ne laaja-alaiset ongelmakohdat, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen.

Keskustalla on valittavanaan nyt kaksi tietä. Toinen tie on nykylinjoilla jatkaminen, jolloin putoamme Ruotsin ja Norjan keskustapuolueiden tavoin politiikan kääpiösarjaan. Toinen vaihtoehto on sisäinen uudistuminen, joka tekee meistä jälleen varteenotettavan poliittisen voiman. Jälkimmäinen vaihtoehto on koko suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta parempi. Uudistumistyö on siis aloitettava välittömästi.

(Julkaistu viikon 16 KOL-postissa)

Sosiaaliliberaali ja vihreä politiikka haastaa tulevan hallituksen

2011-04-19T20:14:00.002+03:00

Eduskuntavaalien tulos osoitti kansalaisten haluavan yhteiskunnallista muutosta. Kolmen suuren puolueen muodostaman hallituspohjan todennäköisen synnyn kautta muutostahto siirtyy myös osaksi politiikan toimeenpanovaltaa. On mielenkiintoista nähdä, miten tuleva hallitus onnistuu lunastamaan sille asetetut odotukset. Tehtävä ei ole helppo, sillä ensi vaalikaudella on tehtävä mittavia talous- ja yhteiskuntapoliittisia uudistuksia.

Olen jokseenkin epäilevä sinipunaniskojen politiikkaa kohtaan. Markkinaliberaalimpaan suuntaan menneen kokoomuksen ja röhnöpopulismia edustavan perussuomalaisten tekemä yhteistyö kuulostaa jo lähtökohdiltaan kansalaisten sumutukselta. On esimerkiksi hyvin vaikea kuvitella Alexander Stubbia ja Pentti Oinosta puolustamassa päivästä toiseen samoja asioita. Tähän keitokseen pitäisi yhdistää vielä sosialidemokraattien sekä mahdollisten apupuolueiden näkemykset.

Keskustan paikka ei ole kuitenkaan hallituksessa. Puolueen keräämä äänimäärä osoittaa, ettei sen päähallituspuolueena kahdeksan vuoden aikana tekemä työ enää tyydyttänyt suomalaisia. Keskustan onkin tarkistettava politiikkansa linjaa. Oman näkemykseni mukaan keskustan on tehtävä jatkossa pari piirua keskustalaisempaa politiikkaa. Viime vuosina vallasta nauttineen puolueen linja on hämärtynyt ratkaisevalla tavalla. Nyt tarvitaan maailmankuvan kirkastamista ja sen soveltamista muuttuneeseen yhteiskuntaan.

Todennäköiseltä näyttävä keskustan, vasemmistoliiton ja vihreiden muodosta oppositio tarjoaa oivan lähtökohdan hallituksen haastamiselle. Uudistusmielisen keskustapolitiikan ja punavihreiden voimien yhteistyöllä on mahdollisuudet tehdä järkevää sosiaaliliberaalia ja vihreää politiikkaa. Köyhän asian muistaminen, ympäristöä korostavat arvot ja vahva sivistyspolitiikka kuuluvat näiden kaikkien puolueiden ohjelmaan. Eroja toki löytyy monissa kysymyksissä ja niin pitääkin löytyä, mutta ensisijaisesti on korostettava yhteneviä näkemyksiä monissa yhteiskuntapolitiikan suurissa kysymyksissä. Hedelmällistä yhteistyötä voisi syntyä esimerkiksi yhtenäisen perustulomallin luomisesta; kaikilla kolmella on nimittäin tähän suuntaan kurkottavaa ajattelua.

Uudenlainen yhteistyö vaatisi näiltä kaikilta puolueilta sisäistä uudistumista ja vanhojen rajalinjojen ylittämistä. Nämä liikkeet on kuitenkin tehtävä, mikäli kansalaisille halutaan tarjota todellinen vaihtoehto. Ainakin itse olisin valmis tarkistamaan keskustan linjaa ihmisläheisempään ja ympäristön hyvinvointia puolustavaan suuntaan sekä kannustamaan liikettämme aktiiviseen punavihreään yhteistyöhön.

Puolueet vieraantuneet yhteiskunnasta

2011-03-23T14:45:00.013+02:00

Kuluneen viikon yksi merkittävimmistä uutisista oli, että vain kolmannes suomalaisista tietää mitkä puolueet ovat hallituksessa. Samaan aikaan kun eduskuntavaaleissa jättää äänestämättä noin kolmannes ihmisistä, on kansalaisten puoluepolitiikasta vieraantuminen huolestuttavalla tasolla. Ilmiöön on ehditty löytää jo monia syitä. Median viihteellistyminen sekä yhteiskuntaopin opetuksen määrää ja laatu ovat olleet kärkisijoilla niitä etsittäessä.

Suurin syy löytyy kuitenkin puolueista itsestään. Kansanedustaja Erkki Tuomioja kuvaa tuoreessa blogikirjoituksessaan hyvin, miten puolueet keskittyvät vaalien alla pohtimaan ääneen erilaisia nippeliluokan ulostuloja ja erikoistarjouksia. Tuomiojan mukaan puolueiden pitäisi tarjota selkeästi erottuvia aatteellisia profiileja, joita voisi soveltaa käytäntöön uusien kysymysten noustessa esiin nopeasti ja ennakoimattomasti muuttuvassa yhteiskunnassa.

Tuomiojan teeseihin on helppo yhtyä. Kaikki Suomen eduskuntapuolueet, keskusta mukaan lukien, ovat menettäneet otteensa yhteiskunnan suuriin linjoihin. On turha ihmetellä, mikäli kansalaisia ei jaksa kiinnostaa. Nyt kun kaupan aukioloajatkin, onneksi niin, on vapautettu, kaupan ruoka- tai vaatetarjoukset houkuttelevat vaalisunnuntaina enemmän kuin puolueiden antamat lupaukset. Ei sillä tulevan hallituksen kokoonpanolla ole kuitenkaan väliä.

Puolueet ovat usein puolustelleet markkinointiviestintää muistuttavia linjauksiaan sillä, että asioista on puhuttava kansan omalla kielellä. En tiedä onko olemassa pahempaa tapaa aliarvioida äänestäjiä. Ihmisille pitäisi pystyä kertomaan suoraan ja rehellisesti, mikä on puolueen suuri linja. Yhteiskuntamme moniulotteiset haasteet kuten ympäristöongelmat, kasvava henkinen pahoinvointi tai vanhakantaisen sosiaaliturvajärjestelmämme toimimattomuus tarvitsisivat ratkaisua. Äänestäjien kiinnostuksen puutetta on turha ihmetellä, kun puolueet keskittyvät nappikauppaan.

Keskustapolitiikan ydin ei ole ollut koskaan sen arvoissa vaan tavassa katsoa maailmaa. Keskusta-aate on pragmaattinen, ihmisen näkökulmasta maailmaa katsova omalakinen poliittinen suuntaus. Tältä pohjalta pitäisi pystyä lähestymään kylmän viileästi yhteiskuntapolitiikan suuria kysymyksiä. Kävi kevään eduskuntavaaleissa miten tahansa, linjan tarkentamiselle on joka tapauksessa tarvetta. Sama ilmiö tosin koskee muitakin puolueita.

Ydinvoimaloihin stressitestit

2011-03-16T12:39:00.004+02:00

Euroopan unionin energiakomissaari Günther Oettingerin avaus unionin alueen ydinvoimaloihin tehtävistä stressitesteistä on kaikin puolin tervetullut. Pelkästään Saksan päätös sulkea reaktoreitaan heikoin suojauksen takia osoittaa, että voimaloiden turvallisuuteen liittyy monia kysymysmerkkejä. Perusteellisissa ja tiukkoihin standardeihin pohjautuvissa testeissä saataisiin selville, miten unionin alueen 143 ydinvoimalaa toimisivat kriisitilanteen sattuessa.

Japanin ikävät esimerkit ovat muistuttaneet meitä siitä, että ydinvoimaan liittyy aina turvallisuusriskejä. Pääasiassa ydinvoimatekniikka on kuitenkin turvallista. On kuitenkin tärkeää saada asiasta täysi varmuus yhteismitallisin, ympäri Eurooppa tehtävin testein. Näin ihmiset voisivat elää luottavaisemmin jokapäiväistä elämäänsä.

Oettinger mukaan testit toteutettaisiin vapaaehtoispohjalta.
Mielestä EU:n on tarvittaessa kuitenkin käytettävä poliittista painostusvoimaa, jotta kaikki ydinvoimalat saataisiin tarkasteluun. Tärkeää olisi saada mukaan myös EU:n lähialueiden kuten Venäjän voimaloita. Katastrofin sattuessa seuraukset nimittäin leviäisivät hyvin laajalle alueelle.

Suomalaisten ydinvoimayhtiöiden on näytettävä esimerkkiä ja ilmoittauduttava ensimmäisten joukossa mukaan stressitesteihin. Suomalaista ydinvoimaa on kutsuttu monissa yhteyksissä vastuulliseksi ja maailman turvallisimmaksi. Testien avulla asiasta saataisiin varmuus.

Työmarkkinoiden muutos

2011-03-10T14:05:00.003+02:00

Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) julkaisi tällä viikolla raportin Terve tuho – tietä tuottaville työpaikoilla ja kasvulle. Vaikka raportin nimestä selviävistä loppupäätelmistä voi olla montaa mieltä, niin sen tausta-analyysiin kannattaa kiinnittää joka tapauksessa huomiota. Elämme yhteiskunnassa, jossa kymmenen prosenttia työpaikoista käy vuosittain tarpeettomaksi. Samaan aikaan tuottavimmille aloille syntyy jatkuvasti suurin piirtein saman verran työpaikkoja, minkä seurauksena kansantalouden kokonaistuotanto kasvaa aiempaa nopeammin.

Meille nuoremmille ihmisille ilmiön tunnistaminen on tärkeää. Erityisesti opiskellessa on syytä kiinnittää huomiota siihen, että tulevaisuuden työsuhteet koostuvat pitkälti erilaisista projektitehtävistä. Opiskellessa on hankittava taitoja, jotka antavat valmiuksia uuden omaksumiseen ja tehtävästä toiseen siirtymiseen. Korkeakouluista haetaan ikään kuin omaan alaan liittyviä perusvalmiuksia, joita on mahdollista kehittää myöhemmin käytännön työnteolla sekä täydennyskoulutuksella.

Politiikan harrastajien on kiinnitettävä työmarkkinoiden muutokseen erityistä huomiota. EVA:n raportissa maalitauluksi joutuvat työpaikkojen suojelemiseen käytettävät yritystuet. Raportin laatijoiden mukaan heikosti tuottavien työpaikkojen suojelemisen nähdään estävän ”luovaa tuhoa” ja vaurauden kasvua. Johtopäätöksessä piilee totuuden siemen. Samalla se on kuitenkin asioita liikaa yksinkertaistava. On nimittäin mahdotonta nähdä, ovatko tietyt toimialat tai yritykset jääneet kehityksestä ainoastaan väliaikaisesti vai kokonaan jälkeen. Vuosikvartaalien tulokset eivät paljasta ilmiön kokonaiskuvaa.

Muutoksen olemassaolo on kuitenkin selvää. Se asettaa suuren haasteen myös tehtävälle yhteiskuntapolitiikalle. Meidän on mietittävä, miten kehittää koulutus- ja sosiaaliturvapolitiikkaa uuteen toimintaympäristöön soveltuvaksi. Keskustalaisilla on aatteensa puolesta tähän loistavat valmiudet. Perusturvaan pohjautuva sosiaaliturva ja monipuolinen sivistysajattelu ovat kovaa valuuttaa nopeasti muuttuvan ja epävarman yhteiskunnan keskellä. Suurimpana haasteena on näiden ajatusten konkretisoiminen sekä toimeenpaneminen. Mielestäni yritystukien kriittinen tarkastelu ei olisi tässä mielessä laisinkaan huono ratkaisu. Niistä vapautuvia euroja voitaisiin käyttää esimerkiksi koulutuksen ja sosiaaliturvan kehittämiseen.

Kolmas tie on oikeudenmukaista yhteiskuntapolitiikkaa

2011-02-23T09:49:00.002+02:00

1900-luvun merkittävimpiin poliittisiin filosofeihin lukeutunut John Rawls (1921 - 2002) muotoili teoksessaan Oikeudenmukaisuusteoria (A Theory of Justice, 1971) ajatusrakennelman oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Hän lähestyi kysymystä pohtimalla, millaisen parhaan mahdollisen yhteiskunnan luomisesta tasavertaiset ihmiset sopisivat, mikäli he eivät tietäisi omaa asemaansa yhteiskunnassa.

Rawlsin mukaan omaa etuaan ja parasta mahdollista heikointa asemaansa maksimoivat ihmiset sopisivat vapaus- ja eroperiaatteista. Vapausperiaatteen mukaan ihmiset saisivat tavoitella mahdollisimman laajoja vapauksia, kunhan nämä vapaudet eivät rajoittaisi muiden ihmisten vapauden tavoittelua. Eroperiaatteen mukaan taloudelliset erot olisivat hyväksyttäviä, mikäli niistä olisi hyötyä heikoimmassa asemissa oleville.

Rawlsin teoria on ollut merkittävää ajattelun virikettä keskustalaiselle toimijoille. Tämä johtuu siitä, että hänen ajattelunsa pyrkii yhdistämään taloudellisen tehokkuuden ja hyvinvointivaltion olemassaolon. Keskustalaiset puhuvat samasta asiasta talouden kolmantena tienä.

Keskustelu kolmannen tien tulevaisuudesta on noussut ajankohtaiseksi teemaksi näin vaalien alla. Julkisen talouden kestävyysvajeesta johtuen etenkin julkisten tulonsiirtojen ja palveluiden kohtalosta käydään kriittistä keskustelua. Leikkauksia ja tehostamisia on tehtävä, vaikka kansantalouden kokonaistuotanto paranisikin taustalla.

Leikkauksien sijaan tehostamiset ovat kivuttomampia ratkaisuja. Sen takia tehostamiset ovat nähtävä ensisijaisina toimenpiteinä. Meidän on pohdittava erityisesti, miten lisätä palvelutuotannon tuottavuutta ja laatua. Teknologisella kehityksellä on tässä oma elintärkeä rooliinsa. Sen ohella etenkin aktiivisella kilpailupolitiikalla olisi saavutettavissa monia hyötyjä. Kilpailuvirasto julkaisi viime viikolla oman kilpailukatsauksena, jossa pureudutaan yhteiskuntamme moniin tehottomuuksiin.

Tehostamisen ohella yhteiskunnan elatussuhteelle on tehtävä jotain, vaikka väestön ikääntyminen tekee tilanteesta vaikean. Toisin sanoen yhä suurempi osa ihmisistä on saatava työelämään. Tutumpien keinojen ohella varteenotettava vaihtoehto olisi päivittäisen työajan lyhentäminen ja menetettyjen työtuntien paikkaaminen työllisyysasteen nostamisella. Keskustalaisten 1990-luvulla hellimä ajatus kuuden tunnin työpäivästä on kovaa valuuttaa tämän päivän keskusteluissa. Työajan lyhentäminen ja laajemman ihmismäärän työllistyminen vaatii toki laajempia yhteiskuntapoliittisia toimia, mutta asiasta on käytävä vähintään periaatteellista keskustelua.

Rawlsin oikeudenmukainen yhteiskunta on siis nähtävä haasteista huolimatta edelleen mahdollisena. Keskustalaisten on puolustettava ihmisten toiminnan vapautta ja toimivaa talousjärjestelmää. Lisäksi ihmisille on turvattava aidot mahdollisuudet kaiken kattava perusturvaan ja hyvinvoinnin saavuttamiseen. Näiden toteuttaminen ei ole missään mielessä helppoa. Politiikassa on kuitenkin toimittava aina ihmisten puolesta, haasteista huolimatta.

(Julkaistu KOL:n blogissa)

Uudistuuko yhteiskuntapolitiikka?

2011-02-21T11:54:00.002+02:00

Luen parhaillaan Osmo Soininvaaran teosta SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa maaliskuun alussa käynnistyvää yhteiskuntapoliittisen kirjallisuuden lukupiiriämme varten. Soininvaaran teoksen hyväksi rinnakkaislukemiseksi on osoittautunut viime viikolla julkaistu Sixten Korkmanin kirjoittama raportti Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta? Molemmat tekeleet ovat erinomaista luettavaa. Niissä puututaan suomalaisen yhteiskunnan suuriin haasteisiin, joihin on löydettävä ratkaisuja nopealla aikataululla.

Soininvaara ja Korkman korostavat molemmat yhteiskunnan muuttuneista olosuhteista aiheutuvaa talous- ja yhteiskuntapolitiikan muutostarvetta. Korkman tiivistää muuttunut reunaehdot kolmeen tekijään: ikärakenne, globalisaatio ja teknologia.

Politiikan reunaehtojen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämän jälkeen on helpompi lähteä muotoilemaan vaihtoehtoisia ratkaisuja. Pelkät ratkaisut eivät kuitenkaan riitä. Soininvaara selittää kirjassaan hyvin, miten vaikeaa tarpeelliseksi tiedettyjen uudistusten tekeminen on. Maassamme on liikaa omien etujensa valvojia, minkä vuoksi kokonaisuudistusten loppuunsaattaminen on lähes mahdotonta. Pelkän sisällöllisen keskustelun ohella pitäisikin viimein keskustella siitä, miten päätöksentekoa pitäisi kehittää.

Sisällölliselle keskustelulle on silti edelleen tarvetta. Keskustan Opiskelijaliiton oma työryhmä valmistelee parhaillaan raporttia sosiaaliturvan ja verotuksen uudistamisesta. Työ on osittaista jatkoa vuonna 2008 julkaistulle Alkiolaista perusturvaa etsimässä –raportille. Tällä kertaa tavoitteena on vain esittää konkreettisia, nopeamman aikavälin politiikkasuosituksia ensi vaalikautta ja lähitulevaisuutta ajatellen. Tavoitteena siintää edelleen tavoite toimivasta, yksinkertaisesta sekä työntekoon kannustavasta sosiaaliturvan ja verotuksen yhdistelmästä; siihen suuntaan on vain mentävä askel kerrallaan.

Teeseistämme lisää maaliskuun aikana.

Opintomahdollisuuksien kehittäminen on yhteiskunnallinen välttämättömyys

2011-02-18T11:07:00.006+02:00

Valtiosihteeri Mika Rossi vaatii blogissaan yliopistoihin vilskettä. Toisin sanoen hän puhuu yliopistojen tyhjäkäynnistä ja tehottomasta toimintakulttuurista. Olen Rossin kanssa pitkälti samaa mieltä. Meillä ei ole yhteiskunnassa montaa muuta instituutiota, joilla olisi varaa toimia yhtä tehottomasti.

Yhteiskunnallisesti ajateltuna tilanteemme on kestämätön. Poliitikot ja virkamiehet vaativat opiskelijoita siirtymään nopeammin työelämään, ymmärtämättä sen enempää ilmiön kokonaiskuvaa. Keskustelu opintojen suorittamiseen kohdistuvista esteistä sekä opiskelijoiden mahdollisuudesta suorittaa opintojaan ei ole käynnistynyt kunnolla. Hallitusohjelmaneuvotteluihin valmistauduttaessa asiaan pitäisi kiinnittää huomiota.

Opiskelijat eivät lorvaile tahallaan. Suurin osa suorittaisi opintojansa normaalilla aikataululla, mikäli siihen annettaisiin täydet mahdollisuudet. Opiskelijat, korkeakoulut ja yhteiskunta ovatkin saatava saman pöydän ääreen pohtimaan, miten parantaa opiskelijoiden mahdollisuutta suorittaa opintojaan. Parannusten vastapainoksi opiskelijoille voitaisiin puolestaan asettaa lisää vaatimuksia.

Opiskelijoiden näkökulmasta yliopistojen tyhjäkäynnistä on päästävä eroon. Pitkät lomat ja lyhyet opiskeluviikot eivät palvele ketään. Ensimmäinen ratkaisu olisi kolmannen vapaaehtoisen lukukauden käyttöönotto. Mikäli opiskelija ei työllisty kesäksi, niin neljän kuukauden kesäloma käy hyvin pitkäksi.

Opintotukea on myös kehitettävä kokopäiväisen opiskelun mahdollistavaksi. Sen rinnalla opintokokonaisuuksia on kehitettävä enemmän kokopäiväiseen opiskeluun kannustavaksi lisäämällä lähiopetuksen määrää. Yliopistoja pitäisi myös kannustaa lähiopetuksen lisäämiseen. Lähiopetuksen määrä ja laatu pitäisi nostaa merkittäväksi kriteeriksi yliopistorahoitusta uudistettaessa.

Näiden rinnalla on kehitettävä erilaisia pieniä käytännön asioita. Esimerkkinä tällaisesta on sähköisen tenttimisen kehittäminen. On kestämätöntä, että opiskeluajat saattavat venyä tenttimahdollisuuksien vähyyden takia.

Opiskelumahdollisuuksien parantaminen ei ole ilmaista. Ilmaista ei ole kuitenkaan nykyiselläkään linjalla jatkaminen. Meidän onkin tehtävä yhteiskunnallinen optimointiharjoitus, jossa mitataan, millaisilla satsauksilla olisi mahdollista saada yliopistoista mahdollisimman suuri kokonaishyöty ulos. Tämä palvelisi niin opiskelijoita kuin yhteiskuntaa.

Talous politiikan taustalla

2011-02-09T11:30:00.000+02:00

Kuinka paljon ja mistä leikataan seuraavalla vaalikaudella? Nämä kysymykset toistuvat siellä, missä käydään poliittista keskustelua. Olen saanut itsekin saanut vastata niihin tavatessani sidosryhmiemme edustajia. Vastatessani olen vain joutunut kohtaamaan yhden merkittävän ongelman: Keskustan Opiskelijaliitolla ei ole olemassa tarkempia linjauksia julkisen talouden tasapainottamisesta.

En ole kuitenkaan antanut asian häiritä sen enempää. Olen kertonut luottavani henkilökohtaisesti pitkälti emopuolueemme talouspoliittiseen linjaan. Siitäkin voi olla montaa tulkintaa, mutta pääasiallisesti julkisen talouden tasapainottamisen kohdalla Keskusta luottaa kasvun mahdollisuuksiin. Menoleikkauksia ei nähdä minään ideologiana vaan viimeisenä välttämättömyytenä, joita on tehtävä, mikäli talous ei kasva riittävästi. Leikkauksia tehdessä on puolestaan pidettävä huoli siitä, etteivät ne kohdistuisi kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Samalla on pidettävä huoli siitä, ettei leikkauksilla syötäisi tulevia kasvun eväitä. Esimerkiksi koulutukseen kohdistuvat leikkaukset vähentäisivät inhimillisen pääomamme määrää. Tällöin kansantalouden tuottavuus pienenisi, jolloin myös talouskasvu heikkenisi.

Kasvun ja menoleikkausten ohella julkisen talouden tasapainottamisen yhtälön kolmas, ja samalla luultavasti vaikein, osa on verotus. Yksinkertaisesti sanottuna verotuksen tärkein tehtävä on kerätä rahaa valtion kirstuun. Tähän yksimielisyys sitten päättyy. Puolueet ovat hyvin erimielisiä siitä, millä tavoin veroja pitäisi kerätä. Oman keskustalaisen ajatusmaailmani mukaan verotuksen on oltava mahdollisimman oikeudenmukaista mutta samalla kannustavaa. Näin esimerkiksi välttämättömyyshyödykkeiden kireämpää kulutusverotusta ei voi pitää missään mielessä hyväksyttävänä.

KOL:n ei kannata kuitenkaan tyytyä pelkkään tulojen ja menojen mekaaniseen arviointiin. Olemme nimittäin puhuneet jo pitkään laajempien yhteiskuntapoliittisen uudistusten puolesta. Merkittävimpänä tavoitteenamme on ollut verotuksen ja sosiaaliturvapolitiikan yhdistäminen. Vuonna 2008 julkaisemamme tutkimus Alkiolaista perusturvaa etsimässä ja siinä esitetty ennakkoon saatavan veroetuuden malli kestävät aikaa vielä tämänkin kevään keskusteluissa.

Talouspolitiikasta on sanottava vielä sen verran, että sen opiskeluun kannattaa varata kunnolla aikaa. Talous on kaiken politiikan taustalla, eikä niin kutsuttaja korkeampia ja itseisarvoisia yhteiskuntapolitiikan lohkoja voi ymmärtää ilman välineen, eli talouden, peruslainalaisuuksien ymmärtämistä. Ehkäpä liittomme tämän vuoden yhdeksi painopisteeksi pitäisikin nostaa talouspolitiikan voimakkaampi korostaminen. Näin myös tekemämme sivistyspolitiikan laatu paranisi, kun asioita tarkasteltaisiin laajemmassa mittakaavassa. Tällöin on tosin vain muistettava, että talouden on pysyttävä sille kuuluvassa rengin asemassa; on sanomattakin selvää, että emännän tai isännän rooli kuuluu sivistyskysymyksille.

(Julkaistu viikon 6 KOL-postissa)

Uraanivero saatava hallitusohjelmaan

2011-02-04T12:16:00.010+02:00

Selvitysmiehet Pasi Holm ja Markku Ollikainen luovuttivat tällä viikolla selvityksensä uraaniveron käyttöönotosta Suomesta. He näyttävät verolle vihreää valoa. Tosin keskeisenä tarkennuksena on vaatimus veron maltillisuudesta, ettei teollisuuden kilpailukyky heikkenisi.

Pääasiallinen peruste uraanin verotukselle on ydinvoiman saama ansioton windfall-voitto. Uraanin louhinnalla ja käytöllä on niin suuria ympäristövaikutuksia, ettei sitä voida millään tapaa laskea päästöttömäksi energiamuodoksi. Toisena keskeisenä perusteena on se, että energiayhtiöt on saatava voimakkaammin mukaan ydinjätteen kustannusten kattamiseen. Kustannukset eivät saa olla pelkästään yhteiskunnan vastuulla.

Ydinvoimakysymykset ovat siis nousemassa ajankohtaisiksi vaaliteemoiksi. Järkevästi toteutettu uraaniveromalli olisi tärkeä askel suomalaisen ydinvoima- ja energiapolitiikan kehittämisessä. Se asettaisi ydinvoiman kilpailuasemaltaan paremmin muiden energiamuotojen rinnalle.

Vahva ei Loviisan uudelle reaktorille

2011-01-21T10:43:00.010+02:00

Jyri Häkämies kertoo perjantain Nykypäivän haastattelussa kokoomuksen haluavan hallitusohjelmaan merkinnän Fortumille myönnettävästä ydinvoimaluvasta. Häkämies perustelee asiaa samoilla argumenteilla, millä ydinvoimaa on puolustettu myös aiemmin: Venäjältä tuotavan sähkön korvaaminen sekä teollisuustuotannon vauhdittaminen.

Häkämies on oikeassa siinä, että Loviisan uusi reaktori korvaisi nykyiset, joiden käyttöikä päättyy vuosina 2027 ja 2030. Hän ei kuitenkaan mainitse, miten uuden reaktorin pystyttäminen vaikuttaisi sähköntuotannon kokonaismäärään. Nykyisellään Loviisan molempien reaktoreiden nettoteho on noin 450 megawattia, eli yhteensä noin 900 megawattia. Uudet reaktorit ovat kuitenkin huomattavasti tehokkaampia kuin vanhat. Pelkästään Olkiluotoon rakennettavan kolmannen reaktorin on tarkoitus tuottaa valmistuttuaan yli 1600 megawattia. Loviisaan uusi reaktori siis lisäisi sähköntuotannon kokonaismäärää jälleen merkittävällä tavalla.

Suomessa tehtiin viime vuonna historialliset päätökset kahdesta uudesta ydinvoimaluvasta sekä uusiutuvan energian kokonaispaketista. Päätös oli lähinnä huvittava, sillä poliitikot halusivat satsata alhaisen arvonlisän massatuotantoon. He halusivat tukea niitä ydinvoimariippuvaisia aloja, joiden odotetulla tuottavuuskehityksellä ei ole kovinkaan suurta merkitystä pitkän aikavälin talouskasvullemme.

Tietyssä mielessä Loviisan reaktorin rakentaminen olisi valitun linjan jatkamista. Loviisan lupaa on kuitenkin vastustettava. Mikäli Suomi haluaa nousta merkittäväksi vihreään teknologiaan ja osaamiseen pohjautuvan talouden edelläkävijäksi, niin järki on otettava toiminnan perustaksi. Ydinvoimalla oli aikanaan oma paikkansa valtiojohtoisen teollisuutemme edistämisessä. Se on juna on kuitenkin mennyt, eikä vanhaan ole enää valitettavasti paluuta. Miksi siis tehdä tulevien sukupolvien maksettavaksi jääviä kalliita ratkaisuja?

Kirkko poliittisena suunnannäyttäjänä

2011-01-20T15:02:00.007+02:00

Suomen evankelis-luterilainen kirkko julkaisi viime viikolla omat hallitusohjelmatavoitteensa. Kirkon lakisääteisten yhteiskunnallisten tehtävien rahoitusjärjestelmän kehittämisen sekä muutaman kirkolle itselleen tärkeän lainsäädäntöhankkeen kommentoimisen ohella tavoitteeksi asetettiin suurempia yhteiskunnallisia päämääriä. Kirkko haluaa vaikuttaa muun muassa terveys- ja tuloerojen kaventamisen, perheiden ja vanhemmuuden tukemisen sekä maailman ruokaturvan parantamisen kaltaisiin suuriin ilmiöihin.

Kirkko ei ole ikinä aiemmin tehnyt vastaavaa tavoitelistausta. Kansankirkkomme tekemä ohjelma onkin tulkittava jonkinlaiseksi ilmaukseksi politiikkamme nykytilasta. Kirkko haluaa puhua suurten, mutta samalla ihmisiä koskettavien teemojen puolesta. Tällaisille ulostuloille on tilaa, sillä puolueiden käymä yhteiskunnallinen keskustelu pyörii pitkälti yksinkertaisuuksien ympärillä. Ne heittelevät ilmaan lukuja ja yksittäisiä asioita, vältellen puhumasta suurista kokonaisuuksista. Aikamme johtava ideologia on poliittinen pragmatismi, tässä ja nyt kohdattavien asioiden hoitaminen.

Kirkon tavoiteohjelmasta paistaa läpi tähän liittyvä mielenkiintoinen piirre. Ohjelman kerrotaan nimittäin pohjautuvan sosiaalieettiseen vastuuseen sekä diakoniasta ja perhetyöstä kertyneeseen käytännön kokemukseen. Kirkon näkemysten pohjalla on siis selkeä ideologinen, omanlaiseen maailmanselitykseen pohjautuva katsomus siitä, mihin suuntaan maailmaa pitäisi kehittää. Kirkon onni on, että lähes kaikkien on helppo yhtyä sen lähimmäisen rakkauteen pohjautuviin yhteiskuntapoliittisiin ajatuksiin uskonnollisiin näkemyksiin katsomatta.

Ainakin suurimpien puolueiden ongelma on juuri se, että niiltä puuttuu nykyään todellinen maailmanselitys. Tämän vuoksi ne eivät kykene pitkäjänteiseen politiikan tekemiseen, sillä niiden suunta on hukassa. Ei olekaan ihme, että puolueiden jättämään tyhjiöön pyrkii kirkon kaltaisia toimijoita.

Kirkon ja politiikan välisistä suhteista voi olla montaa mieltä. 1970-luvulla puolueet politisoivat kirkkoa. Nyt kehitys näyttää kääntyneen päälaelleen. En kuitenkaan itse liittäisi tätä keskustelua politiikan ja kirkon välisiin suhteisiin. Tärkeämpi kysymys on, mitä tehdä yhteiskuntaamme syntyneelle tyhjiölle. Tuohon keskusteluun kaivataan osallistujiksi kaikkia kynnelle kykeneviä. Ei olisi kuitenkaan pahitteeksi, mikäli myös puolueet osallistuisivat siihen.

Valtiomies ja humanisti

2011-01-19T15:16:00.007+02:00

(Kjell Östberg, Olof Palme 1927 – 1986, Valtiomies ja humanisti, Minerva Kustannus, 2009, 633s)

Kjell Österbergin Olof Palme 1927-1986, Valtiomies ja humanisti tarttui matkaani alennusmyynneistä. Alun perin kahdessa osassa julkaistun teoksen suomennos lunasti odotukset, sillä se tarjosi mielenkiintoisen johdatuksen yhden lähihistoriamme merkittävimmän poliittisen vaikuttajan ajatteluun ja käytännön toimintaan.

Palme on jäänyt ihmisten mieliin monista syistä. Hän jatkoi sitä demaripääministerien ketjua, jota edustivat häntä aiemmin Per Albin Hanssonin ja Tage Erlanderin kaltaiset ruotsalaisen hyvinvointivaltion rakentajat. Erlanderin oppipojasta aina pitkäaikaiseksi pääministeriksi kivunnut Palme nimitti yhdessä tunnetuimmassa puheessaan politiikkaa tahdon asiaksi. Hän uskoi, että hyvinvointi voidaan ulottaa talouskasvun avulla aina vain laajemmalle. Palmen ura ei ollut aina kuitenkaan ruusuilla tanssimista. Vuoden 1976 vaalitappion takia demarit joutuivat ensimmäistä kertaa yli neljäänkymmeneen vuoteen oppositioon. Kuuden oppositiovuoden jälkeen Palme nousi takaisin pääministeriksi, kunnes hän sai vuonna 1986 surmansa.

Olof Palmen edelleen selvittämätön murha on tuonut hänen henkilöhahmonsa ympärille mystisyyttä. Oman sukupolveni ihmiset tuntevat Palmen juuri murhattuna pääministerinä. Sen sijaan hänen merkittävä elämäntyönsä on jäänyt pienemmälle huomiolle. Tässä suhteessa Östbergin kirjan lukeminen oli ainakin itselleni antoisa kokemus.

Palmen tarina yläluokasta työväenliikkeen johtotähdeksi on mielenkiintoinen. Kokonaisvaltaisena, tiedostavana ja uudistushaluisena poliitikkona hän kohosi korkealle ja nopeasti. Palme halusi saada aikaan muutosta siellä, missä hän toimi. Voimakkaan sisäpoliittisen roolin ohella hän vaikutti erityisesti kansainväliseen politiikkaan. Kriittisyys Yhdysvaltain toimia kohtaan sekä toiminta kolmannen maailman hyväksi teki Palmesta samaan aikaan vihatun ja rakastetun henkilön.

Österbergin teos ei ole mitenkään kritiikitöntä Palmen ylistystä. Österberg tuo nimittäin esille myös Palmen heikot kohdat. Palmen oli vaikea kestää itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, jonka lisäksi hän tapasi kerätä ympärilleen ainoastaan samaa mieltä olevia ihmisiä. Vuosien saatossa Palme oli näkemystensä suhteen myös todellinen tuuliviiri.

Österbergin teos on erinomaista luettavaa, mikäli on kiinnostunut Palmen moniulotteisesta henkilöhahmosta. Ruotsin muusta poliittisesta kehityksestä annettu kuva jää kuitenkin vajaaksi. Ainakin itse olisin kaivannut rinnalle johdonmukaisempia tulkintoja maan muusta poliittisesta kehityksestä. Tällöin myös Palmen tarina olisi asettunut osaksi isompaa kuvaa.

Keskusta on anarkistinen puolue

2011-01-12T09:50:00.003+02:00

Helsingin Sanomien mielipidesivuilla on herännyt aktiivista keskustelua anarkismin luonteesta Matti Koskisen artikkelin ”Anarkismi nostaa päätään” (HS Ulkomaat 29.12) pohjalta. Keskustelijat ovat tuominneet Koskisen anarkismin väkivaltaan ja terrorrismiin yhdistävän näkemyksen. Heidän mukaansa anarkismi on yhteiskuntafilosofinen suuntaus, jonka keskiössä on yksilön ja keskittyneen vallan välisen ristiriidan ratkaiseminen yksilön hyväksi. Esimerkiksi Tommi Lindforsin mukaan (HS Mielipide 11.1) väkivalta ei ole millään tavoin anarkismille oleellinen piirre.

Keskustelussa on jäänyt sivuun yksi merkittävä asia, nimittäin anarkismin vaikutus suomalaiseen politiikkaan. Asiaa ei tule helposti ajatelleeksi, sillä suoranaisesti anarkistinen liikehdintä on maassamme hyvin marginaalista. Anarkistisia vivahveita on kuitenkin mahdollista löytää lähempää kuin ikinä uskaltaisi arvata. Päähallituspuolue keskusta on nimittäin ollut ja on edelleen maamme johtava anarkististen aatteiden edustaja.

Keskusta-anarkismin isänä voidaan pitää Santeri Alkiota. Koko keskustaliikkeen merkittävimpänä ideologina pidetty Alkio toi poliittiseen kulttuuriimme desentralismin eli hajatuksen ajatuksen. Desentralismilla ei tarkoiteta ainoastaan aluepolitiikan korostamista vaan ennen kaikkea poliittisten ja taloudellisten valtakeskittymien purkamiseen tähtäävää toimintaa. Alkion yhteiskunnalliseen ohjelmaan kuuluivat myös anarkismiin liitettävät lähimmäisen rakkauden, yhteisöllisyyden sekä henkisen kasvun periaatteet. Nykypäivän näkövinkkelistä Alkion ajattelun tekee erityisen mielenkiitoiseksi hänen ajatuksensa ihmisen ja ympäristön välisen tasapainon tarpeesta. Tämä oppi tunnetaan maahengen nimelle. Sen lähtökohdat ovat venäläisten anarkistikirjalijoiden Pjotr Kropotkinin ja Leo Tolstoin kirjoituksissa, joita Alkion tiedetään innolla lukeneen.

Käytännön politiikka ei ole useinkaan seurannut aatetta. Maalaisliitto-keskusta on aina kuitenkin pitänyt edes jonkin verran esillä Alkion korostamia periaatteita. Esimerkiksi desentralismi näkyy yhä tänäkin päivänä keskustan politiikassa vahvan aluepolitiikan painottamisena. Myös pikkukuntien tai asumisen vapauden puolustamista voidaan pitää tämän päivän keskusta-anarkismina.

Keskusta ei ole missään mielessä pelkästään anarkistinen puolue. Se on kuitenkin puolue, jonka ideologiassa ja käytännön toiminnassa näkyy vahvoja anarkistisia painotuksia. Perinteisesti keskusta-aatteen lähisukulaisina on pidetty liberalismin ja konservatismin eri muotoja. Niiden rinnalla on tunnustettava avoimemmin myös anarkismiin juontavat juuret. Mikäli näin tajuttaisiin tehdä, niin myös anarkismista käytävä yhteiskunnallinen keskustelu asettuisi läheiseltä tuntuvan esimerkin kautta oikeille urilleen.

Korkeakoulujen perustoiminta luo hyvinvointia

2011-01-05T08:43:00.000+02:00

Suomalainen korkea-asteen koulutus on ollut viime vuodet todellisessa murroksessa. Pääasiallisena syynä tähän on se, että korkeakoulujen toiminta on kytketty entistä tiiviimmin osaksi muuta yhteiskuntapolitiikkaa. Erityisesti ajatus yliopistojen kolmannesta eli yhteiskunnallisesta tehtävästä on juurtunut nopeasti korkeakoulupolitiikkamme tavoitevalikoimaan.

Kehitys käynnistyi oikeastaan 1990-luvulla, jolloin lamasta kärsinyt Suomi halusi nostaa itsensä ylös tiedon ja sen teollisen soveltamisen avulla. Yhteiskuntapolitiikan tavoitteeksi asetettiin tietoyhteiskunnan luominen. Erityisesti korkeasti koulutettujen määrää haluttiin nostaa. Ratkaisuina tähän olivat ammattikorkeakoulujen perustaminen sekä yliopistojen aloituspaikkojen lisääminen. Tutkimuksen vaikuttavuutta pyrittiin puolestaan parantamaan leikkaamalla yliopistojen perusrahoitusta ja lisäämällä kilpaillun ulkopuolisen rahoituksen määrää.

1990-luvun lopun nousu Nokia-ilmiöineen osoitti valitun linjan oikeaksi. 2000-luvulla on kuitenkin herätty siihen ongelmaan, ettei maastamme löydy kansainväliset mitat täyttäviä huippuyliopistoja. Laadukkaaseen tutkimukseen ja kansainvälisyyteen panostaminen ovatkin nousseet korkeakoulujen kehittämisen kärkitavoitteiden joukkoon. Korkeakoulujen on profiloiduttava ja perusteltava hyödyllisyytensä olemassaolonsa turvaamiseksi. Liian hajautetuista ja päällekkäistä työtä tekevistä yksiköistä koostuvaa korkeakouluverkkomme pidetään osittain tehottomana.

Laatuun ja kansainvälisyyteen tähtäävä korkeakoulupolitiikka liittyy laajemmin yhteiskunnallisen ajattelun muutoksen, jossa kansainvälisessä talouskilpailussa pärjääminen on nostettu kaiken keskiöön. Koulutusviennin ja innovaatiotoiminnan kaltaisten aiheiden nousu politiikan asialistalle toimivat tästä parhaimpina esimerkkeinä.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden korostaminen on kaikin puolin järkevää. Samalla olisi kuitenkin syytä pohtia, miten yhteiskunnallinen vaikuttavuus toteutuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Nykyisellään korkeakoulumme ovat joutuneet elämään jatkuvan muutoksen alla ja toiminnan pitkäjänteisestä kehittämisestä on tullut haastavaa.

Ulkoinen vaikuttavuus perustuu viime kädessä sisäiseen vahvuuteen. Korkeakoulujen pitäisikin pystyä keskittymään paremmin perustehtäviinsä. Yliopistoilla on oltava aito mahdollisuus tehdä pitkäjänteisestä tieteellistä tutkimusta ja antaa siihen pohjautuvaa opetusta. Näin ne pystyvät kouluttamaan yhteiskunnan tarvitsemia osaajia sekä luomaan uutta tietoa. Tämä luo pohjan myös tiedon ja taidon soveltamiselle.

Sivistysyliopistoihanteesta on siis pidettävä kiinni myös jatkossa. Parhaiten tämä toteutuu julkisen perusrahoituksen turvaamisella. Samalla on pohdittava, miten olisi mahdollista laajentaa perustoiminnan rahoituspohjaa.

Yliopistoilla on ollut merkittävä kansantaloudellinen vaikutus kautta historian. Ne ovat nostaneet taloutemme tuottavuutta pitkällä aikavälillä huomattavan paljon. Tuottavuuden kasvu on perustunut perustutkimuksen tuottamien uusien ajatusten ja teknologioiden syntyyn. Ennen kaikkea tuottavuutta on kuitenkin kasvattanut tutkimukseen perustuva opetus, jota koulutetut ihmiset ovat työelämässä soveltaneet. Tämän vuoksi on huolestuttavaa, että niin opiskelija/opettaja -suhteemme kuin opiskelijaa kohden käyttämämme rahallinen summa jäävät selvästi länsimaiden keskiarvon alapuolelle. Opetuksen määrään ja laatuun tehtävät lisäinvestoinnit ovatkin ensisijaisen tärkeitä, mikäli haluamme lisätä korkeakoulutuksen kansantaloudellista merkitystä.

Taloudellisen merkittävyyden rinnalla on korostettava myös muita tekijöitä. Koulutus takaa kulttuurin rinnalla sivistykseen pohjautuvan yhteiskunnan olemassaolon, sillä kansalaisvapaudet ja demokratia tarvitsevat rinnalleen kansansivistystä. Korkeakoulutuksella ja tutkimuksella on sen tuottamisessa merkittävä rooli. Ilman uutta etsivää tiedettä elämänmuotomme jämähtäisi paikoilleen.

Kevään eduskuntavaaleissa ja hallitusohjelmaneuvotteluissa ratkaistaan monia yhteiskuntapolitiikan ja korkea-asteen koulutuksen kohtalonkysymyksiä. Puolueilta ja poliitikoilta vaaditaan rohkeutta katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja toimia yliopistojen perustoiminnan sekä korkeakoulutuksen kehittämisen puolesta. Varsinkin meidän keskustalaisten on tehtävä kaikille selväksi, ettei yhteiskunta kukoista ilman tieteen ja koulutuksen hyvinvointia.

(Julkaistu Suomenmaassa 05.01.2011)

Kestävyysvajeen paikkaaminen

2010-12-30T13:31:00.002+02:00

Valtiovarainministeriö (VM) julkaisi joulun alla kaksi mielenkiintoista paperia: laskelmansa Suomen julkisen talouden kestävyysvajeesta sekä Hetemäen verotyöryhmän raportin. Mielenkiintoisimmasta tekeleestä vastasi kuitenkin Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) kirjoittaessaan muistionsa seuraavalle hallitukselle. Vaalien lähestyessä luvassa on varmasti vielä lisää kiinnostavia keskustelunavauksia.

Lupaan kevään aikana kommentoida julkaistuja raportteja ja muita keskusteluita omien talouspoliittisten näkemysteni pohjalta. Tähän keskusteluun tarvitaan muitakin nuoria ja opiskelijoita, sillä talouspolitiikka jos mikä on politiikan lohko, jossa korostuu sukupolvinäkökulman merkitys. Alkuun muutama sananen julkisen talouden kestävyysvajeesta.

Valtiovarainministeriön kimppuun on ehditty hyökätä jo monestakin suunnasta. Esitykset eivät ole miellyttäneet puolueita ja poliitikkoja. Toisaalta poliittisilla voimillamme on peiliin katsomin paikka, kun ne ovat pyrkineet välttämään viimeiseen asti aloitteentekijän rooliin ottamista. VM on ottanut ainoastaan sen aktiivisen asiantuntijan aseman, minkä puolueet ovat sille antaneet.

Kestävyysvajeraportin mukaan julkisen talouden vajetta on kurottava kymmenen miljardin euron edestä ensi vaalikauden aikana. Haastavaksi asian tekee se, etteivät ainakaan raportin kirjoittajat jaksa uskoa talouskasvun voimaan. Poliitikot taitavat olla jossain määrin enemmän kasvu-uskovaisia, mutta toisaalta heistäkään kukaan ei ole kyennyt vielä tarkemmin erittelemään, mistä tuleva kasvu oikein syntyy. Meillä opiskelijajärjestöjen edustajilla on kova työ sen kertomisessa, millaisilla koulutuspoliittisilla ratkaisuilla onnistuttaisiin nostamaan tuottavuuttamme. Ainakin Keskustan Opiskelijaliitto lupaa palata alkuvuodesta tähän kysymykseen.

Kestävyysvajeraportin mukaan merkittävin osa vajeesta on katettava julkisten menojen leikkaamisella. Leikkauksien tarvetta on turha kiistä, ainoastaan niiden määrästä käydään keskustelua. Oman näkemykseni mukaan kansalaisilla ja medialla on nyt suuri vastuu. Poliitikoilta on vaadittava lukuja siitä, kuinka paljon on tarvetta leikata. Tämän perään on vaadittava tietoja siitä, mistä ja millä tavoin leikkaukset toteutetaan. Puolueet pyrkivät viimeiseen asti olemaan näistä hiljaa, sillä niillä ei ole tässä asiassa oikein mitään voitettavaa. Suomalaisen yhteiskuntapolitiikan uudistaminen on kuitenkin tehtävä avoimesti. Tarvitsemme laaja-alaista ja faktoihin pohjautuvaa kansalaiskeskustelua siitä, miten huolehdimme ihmisten hyvinvoinnista.

Myös julkisen sektorin tuottavuuden lisäämisen pitäisi kuulua olennaisena osana ajankohtaiseen keskusteluun. Merkittävimmän puheenvuoron tästä on lausunut Osmo Soininvaara viime vuonna julkaistun pamflettinsa muodossa. Tuottavuuden parantamiseen tarvittaisiin muitakin näkemyksiä, sillä asiaan on löydettävä ratkaisuja valtion nykyisen tuottavuusohjelma osoittauduttua monilta osiltaan toimimattomaksi.

Ei ole syytä unohtaa myöskään verotusta, joka tärkeässä osassa vajetta paikatessa. Hetemäen työryhmä esitti ainoastaan verotuksen painopisteiden muuttamista ja sen kokonaistuoton pitämistä nykyisellään. Kestävyysvajeraportin mukaan vajaa neljäsosa vajeesta on katettava veronkorotuksin. Olen tässä asiassa samoilla linjoilla, sillä verojen korotuksilla saadaan helposti aikaan vain negatiivisia kannustinvaikutuksia. Muut keinot ovat tehokkaampia julkisen talouden paikkaamiseen. Toisaalta veronkorotusten vastustaminen ei saa olla mikään ideologia, jolloin korotuksia voidaan joidenkin veromuotojen kohdalla harkita.

Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys

2010-12-27T10:12:00.011+02:00

(Erkki Tuomioja, Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys, Tammi 2010, 352s)

Erkki Tuomiojan tuorein teos, Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys, oli erinomaista luettavaa joulun päiville. Tuomioja esittelee kirjassaan mielenkiintoisella tavalla Viron historiaa Jaan Tönissonin (1868-1941?) henkilöhahmon kautta. Esille nousevat niin Viron kansallinen herääminen, itsenäistyminen, itsenäisyyden ensimmäiset vuodet, Konstantin Pätsin yksinvaltiuden aika kuin Neuvostoliiton suorittama Viron miehitys. Tönissonin henkilöhistorian tarkastelu tarjoaa oivan näkökulman näiden tarkasteluun, sillä hän oli tavalla tai toisella mukana lähes kaikessa yhteiskunnallisesti merkittävissä Viron murrosvuosien aikana.

Tuomioja esittelee Jaan Tönisson ihanteidensa puolesta toimineena aatteen miehenä. Varhaisina vaikuttamisen vuosinaan Tönisson toimi kansallisen heräämisen johtohenkilönä ja käsitteellisti yhteiskuntaa Postimees-lehden päätoimittajan paikalta. Myöhemmin tie vei lyhyeksi aikaa myös Venäjän duumaan, mutta ennen kaikkea hän oli Viron itsenäisyyden alkuvuosien merkittävimpiä vaikuttajia, toimien muun muassa pariin otteeseen ääridemokraattisen järjestelmän pääministerinä. Konstantin Pätsin yksinvaltiuden kausi käynnistyi 1934, minkä jälkeen demokratiaa puolustanut Tönissön toimi opposition keulakuvana. Neuvostoliiton miehittäessä Viron hän joutui vaikeuksiin, ja kuoli hyvin epäselvissä olosuhteissa todennäköisesti vuonna 1941.

Suomalaisen lukijan kannalta Tuomiojan teoksen tekee mielenkiintoiseksi Viron kehityksen jatkuva vertailu Suomeen. Viron historian tapahtumat asettuvat luonnolliseen valoon, kun ne liitetään samoihin kansainvälisen politiikan kehityskulkuihin, jotka vaikuttivat myös Suomen kehitykseen. Suurimmat eroavaisuudet Suomen ja Viron välillä liittyivät sisäpolitiikan lopputulemiin. Toisaalta näihin vaikuttaneet taustailmiöt olivat hyvin samankaltaisia. Poliittisen järjestelmän epävakaus oli molempien maiden ominaispiirre.

Tuomion kirja on saanut osakseen pientä kritiikkiä muutamista asiavirheistään. Mikäli teosta osaa kuitenkin lukea ilman historiantutkijan suurennuslasia, kuten suurin osa sen lukijoista tekee, Jaan Tönisson ja Viron itsenäisyys on erinomainen lukukokemus. Se on loistava esimerkki taitavasti kirjoitetusta elämänkerrasta, jossa laajempi yhteiskunnan kehyskertomus yhtyy mielenkiintoisen henkilön elämänvaiheisiin.

Hyvän historiankirjoituksen merkkinä toimii myös, että lukukokemus herättää kiinnostusta tutkimusteemaa kohtaan. Ainakin itselläni heräsi Tuomiojan teoksen jälkeen kiinnostus lukea hieman lisää Viron 1800-luvun lopun ja 1900-luvun ensimmäisen puoliskon murrosvuosista. Niissä on samaan aikaan jotain tuttua mutta myös hyvin vierasta. Hyvä alun tarjoaa varmaankin Martti Turtolan Konstantin Pätsistä kirjoittaman elämänkerran lukeminen. Sen jälkeen on luultavasti myös paremmat lähtökohdat tulkita Viron historiaa Pätsin ja Tönissonin välisen dialektiikan kautta, mikä on ollut perinteinen tapa tulkita eteläisen sisarkansamme toista maailmansotaa edeltävää poliittista historiaa.

Avoimen politiikan puolesta

2010-12-22T10:50:00.024+02:00

Hetemäen verotyöryhmä julkaisi eilen verotuksen uudistamista koskevat linjauksensa. Menemättä sen enempää esityksen sisältöön on helppo todeta, kuinka paljon asiasta käytävä keskustelu heijastaa poliittisen kulttuurimme nykytilaa. Puolueiden ja poliitikkojen tehtäväksi on jäänyt ainoastaan asian kommentointi, kun keskustelun ohjaajana toimii virkamiesten valmistelema esitys. Sama ilmiö oli nähtävissä, kun valtiovarainministeriö julkaisi vajaat kaksi viikkoa sitten julkisen talouden kestävyysvajetta käsitelleen raporttinsa.

Seuraavaa vaalikautta pidetään suomalaisen yhteiskunnan kannalta äärimmäisen tärkeänä. Meidän on tehtävä mittavia talous- ja yhteiskuntapoliittisia uudistuksia, mikäli ihmisille halutaan tarjota mahdollisuus hyvinvointiin myös tulevina aikoina. Huhtikuun vaalit sekä niihin perustuva hallituspohja ja –ohjelma ovatkin tulevaisuuden kannalta merkittäviä linjavedon paikkoja.

Samaan aikaan puolueet ovat kuitenkin hiljaa siitä, miten yhteiskuntaa pitäisi kehittää. Ne elävät omissa norsunluutorneissaan, ja samalla vastenmielinen henkilökeskeisyys on nostettu kaiken keskiöön. Puolueiden pitäisi puhua kannoistaan ajankohtaisiin kysymyksiin, mutta sen sijaan esimerkiksi suuret puolueet pyrkivät peittämään sisällöllisen keskustelun puhumalla pääministeripelistä. Tavalliselle ihmiselle välittyy kuva, että puolueiden mielestä ainoastaan eliitti on kykenevä käymään sisällöllistä keskustelua. Ei tarvitse olla mikään ruudinkeksijä ymmärtääkseen, miksi kansalaiset ovat yhä vieraantuneempia politiikasta.

Toivon itse, että keväällä kuitenkin käytäisiin aktiivista yhteiskunnallista keskustelua. Odotan puolueilta ja ehdokkailta vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1) Mistä ja kuinka paljon julkisia menoja leikataan?
2) Mikäli leikkauksien sijaan luotetaan kasvuun, niin mistä kasvu syntyy?
3) Mitä yhteiskuntapoliittisia uudistuksia on tehtävä? Minne panokset menevät?

Kiertelylle ja kaartelulle ei ole enää sijaa. Poliittiset kannat ja ideologiset erot löytyvät parhaiten vastauksista näihin perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Ensi vaalikaudella on tehtävä mittava yhteiskunnallisia uudistuksia, joihin tarvitaan kansalaisten tukea. Samalla myös puolueiden on pyrittävä parantamaan niihin kohdistuvaa luottamusta. Avoimuuslinja on merkittävä tekijä näiden molempien asioiden toteuttamisessa.

Kohti tutkintojen aitoa kaksiportaisuutta

2010-12-19T12:02:00.009+02:00

Korkeakoulujen arviointineuvosto (KKA) julkaisi tällä viikolla arvionsa vuonna 2005 voimaan astuneesta korkeakoulujen tutkintouudistuksesta. Viesti oli selkeä: tutkintouudistus ei ole toteuttanut sille asetettuja tavoitteita. Yliopistotutkintojen kaksiportaisuus ei toteudu kunnolla, eivätkä opintojen suorittamisajat ole nopeutuneet odotetulla tavalla.

KKA:n mielestä tutkinto-oikeus pitäisi jatkossa antaa suoraan vain alempaan korkeakoulututkintoon. Ylempään korkeakoulututkintoon pitäisi puolestaan hakea erikseen. Olen asiasta täysin samaa mieltä. Oikea suunta olisi kehittää alempia korkeakoulututkintoja nykyistä yleisempään, akateemisia perustaitoja kehittävään suuntaan. Maisteriohjelmista pitäisi puolestaan kehittää erikoistumisohjelmia, jotka valmentaisivat opiskelijoita tieteen ja tiedettä soveltavien alojen palvelukseen.

Suomi antaa tällä hetkellä muille maille tasoitusta, kun pääsääntöisesti maisteritasolle asti opiskelevien opiskelijoidemme opiskeluajat venyvät. Suurin osa tulisi tulevissa työtehtävissään toimeen pelkällä alemmalla korkeakoulututkinnolla. Nykytilanteessa myös yliopistojen resursseja valuu hukkaan, kun professorien ja muun opetushenkilön energia kuluu tutkimuksesta kiinnostumattomien opiskelijoiden työn ohjaamiseen. Suomalaisen tieteen laatua parannettaessa on pidettävä huolta siitä, että vähät henkilöresurssit hyödynnetään mahdollisimman järkevällä tavalla.

Paras ratkaisu kandidaatin tutkinnon työmarkkinakelpoisuuden lisäämiseksi olisi kelpoisuusvaatimuksien alentaminen julkisella sektorilla. Valtion ja kuntien tehtävistä suoriutumiseen riittäisi pääsääntöisesti kandidaatin tutkinnosta kertynyt osaaminen. Julkisen sektorin pitäsi jatkossa toimia myös esimerkkinä tavoiteltaessa tutkintojen kehittämistä. Tällä hetkellä vailla maisterintutkintoja olevien opiskelijoiden työpanosta on hyödynnetty lähinnä yksityisellä ja kolmannella sektorilla.

Yliopistojakin on kannustettava alemman korkeakoulutuksen kehittämiseen. Paras ratkaisu on suoritetuista kandidaatin tutkinnoista saatavan rahoituksen lisääminen suhteessa suoritettuihin maisterin tutkintoihin. Onneksi tähän suuntaan meneviä askelia ollaan ottamassa korkeakoulurahoituksen uudistamisen yhteydessä.

Sivistysliikkeenä vaalivoittoon

2010-12-15T09:53:00.002+02:00

Politiikkaa on kutsuttu joskus mahdollisen taiteeksi. Näinä päivinä, kun puolueet viimeistelevät eduskuntavaaliohjelmiaan, mahdollisen taitamiselle on erityistä kysyntää. Julkisen talouden tilanteesta johtuen on vältettävä antamasta liian suuria lupauksia. Muutoin ei ole mitään asiaa hallitusohjelmaneuvotteluihin.

Toisaalta pelkillä leikkauslistoilla pelottelu on kunnianhimotonta ja epä-älyllistä politiikkaa. Vaaleissa on vahvoilla se, kuka tarjoaa Suomelle uskottavimman kasvu- ja työllistymissuunnitelman. Äänestäjillä on kyettävä kertomaan, miten ihmisten hyvinvointi turvataan parhaalla mahdollisella tavalla.

Nopean aikavälin politiikkaehdotuksissa korostuu mahdollisuuksien hyödyntäminen. Valtion menoja ei voida kasvattaa, mutta sen sijaan laadullisille muutoksille on tarvetta. Esimerkiksi äärimmäisen kalliille, holhoavalle ja tehottomalle sosiaaliturvajärjestelmällemme on tehtävä jotain. Paras ratkaisu olisi negatiivisen tuloveron järjestelmään siirtyminen, jolloin pystyttäisiin parantamaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien perusturvaa sekä kannustamaan ihmisiä työntekoon.

Talouden rakenteelliseen uudistamiseen kohdistuu myös suuria paineita. Suomen on päästävä mukaan talouden seuraavaan aaltoon. Käytännön tasolla tämä tarkoittaa, että meidän on oltava etunenässä luonnontaloudellisen kestävyyden ja kasvun yhdistämisessä. Erilaiset suunnitelmat luonnonvaratalouden kehittämiseksi ovat luoneet tälle jo hyvän pohjan. Seuraavan vaalikauden tavoitteet liittyvät alan kotimarkkinoiden kehittämiseen sekä uutta, hajautetumpaa tuotantorakennetta huomioivien yhteiskuntapoliittisten ratkaisujen löytämiseen.

Kaikkien ratkaisujen keskiössä on oltava ihmisen hyvinvointi. Talouskasvua ei saa ajatella minään itseisarvona. Sen tehtävänä on ainoastaan taata ihmisten aineelliset perustarpeet. Yksipuolisen talouskasvun rinnalle tarvitaankin henkistä kasvua. Yhteiskunnallisesti epävarmat ajat ovat osoittaneet, ettei kansakunnan henkinen tila seiso riittävän tukevalla jalustalla.

Keskustan historiallinen menestys on perustunut sen toimintaan yhteiskuntaa uudistavana sivistysliikkeenä. Tämän varaan on rakennettava myös tulevaisuuden vaalivoitot. Hyvä päänavaus tällä saralla on ollut Mari Kiviniemen puolueelle asettama tavoite seuraavan hallituksen opetusministerin salkusta.

Sivistyspolitiikka kaipaa tekijöiden ohella vahvaa sisältöä. Käytännön tasolla on kyettävä tekemään sivistysvaltion olemassaoloa tukevia politiikkaratkaisuja. Suomalaisten oppimista ja opiskelua on edistettävä aiempaa voimakkaammin. Näin myös koulutuksen muuta yhteiskuntapolitiikkaa palvelevat tehtävät toteutuisivat aiempaa paremmin. Merkittävin näistä tehtävistä on lahjakkuuspotentiaalimme tehokkaampi hyödyntäminen. Tämän vuoksi jokaiselle lapselle ja nuorelle on turvattava tasa-arvoiset mahdollisuudet koulutuksen saamiseen.

Opiskelijan näkökulmasta tärkeintä on opintojen suorittamiseen kohdistuvien esteiden poistaminen. Esimerkiksi korkeakouluihin on saatava vapaaehtoisuuteen pohjautuva kolmas lukukausi, mikä nopeuttaisi opintojen suorittamista huomattavan paljon. Lisäksi opetuksen laatuun on satsattava aiempaa enemmän. On pohdittava, voidaanko yliopistoissa eriyttää joltain osin tutkimus- ja opetusvirkoja. Ei ole myöskään syytä unohtaa opiskelijan toimeentuloa. Opintotuen sitominen hintaindeksiin ja tulorajojen korvaaminen veroleikkurimallilla parantaisivat elämisen perusedellytyksiä merkittävällä tavalla.

Opiskelijat katsovat luottavaisin mielin tulevaisuutta kohden. Luottamuksen säilyttämiseksi tarvitaan kuitenkin järkeviä yhteiskunnallisia uudistuksia. Poliitikoilta vaaditaan rohkeutta esittää sekä viedä niitä eteenpäin. Etenkin näin vaalien alla on tilausta tulevaisuutta rakentaville mahdollisen taitajille. Asialinja ei ole huono valinta kevään karkeloissa, kunhan vain muistaa pitää ihmisen ja hänen toimintaedellytyksiensä turvaamisen kirkkaana mielessä.

(Julkaistu Suomenmaassa 15.12.2010)

Ihminen on koulutuspolitiikan keskiössä

2010-11-30T11:32:00.006+02:00

Mika Rossi vastaa blogissaan Keskustan Opiskelijaliitolta saamaansa kritiikkiin. Hyvä, että keskustelu tärkeästä aiheesta on lähtenyt käyntiin. Kommentoin Rossin kirjoitusta muutamalla huomiolla.

Ensinäkin suurin osa opiskelijoista tosiaan toimii kuten pitääkin. Keskimääräinen valmistumisikä on Suomessa noin 27,5 vuotta. Se on siinä suhteessa hyvä luku, että meillä suoritetaan opinnot kuitenkin maisteritasolle asti. Näin ei ole suuressa osassa muuta Eurooppaa. Opiskelijoiden lorvailun sijaan olisin enemmän huolestunut yliopisto-opintojen alkamisesta keskimäärin vasta kolme vuotta ylioppilaaksi tulon jälkeen. Tuosta pitäisi saada sisäänottojärjestelmää kehittämällä vuosi tai kaksi pois.

Suurin kysymys liittyy kuitenkin siihen, miksi työurien pitäisi katsoa alkavan vasta valmistumisesta? Mitä lisäarvoa työn tekemiselle seuraa siitä, että sitä tehdään valmistuneena? Opintotukikuukausia on kuitenkin mahdollista saada vain 55 kuukaudeksi ja tuen saamiseen tarvitaan riittävä määrä opintoja. Näin vuosikausien lorvailu on siis käytännössä mahdotonta. Johtopäätös tästä on, että pitkään opiskelevat ja opintosuorituksia tekemättömät tekevät töitä ja maksavat valtiolle veroja. Nämä työt ovat yleensä jo melko hyvin palkattuja ja lähellä oman alan töitä, sillä ei mitkä tahansa hommat saa opiskelijaa luopumaan opinnoistaan. Onko työmarkkinoilla opiskelijoihin kohdistuva kysyntää tosiaan ongelma?

Olen kuitenkin siinä samaa mieltä, että nykymuotoista ilmaista koulutusta voidaan pitää palvelumuodossa saatavana etuutena. Tällöin koulutuksen suorittajalle voi asettaa ehtoja, kuten viime vuosina on tehty esimerkiksi opiskeluaikoja rajaamalla. Ongelma on kuitenkin siinä, että paineita asetetaan nykyään nimenomaan yksilöä kohtaan. Samaan aikaan poliitikot eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota siihen, miten parantaa opiskelijoiden mahdollisuutta opiskella nopeammin. Eikö olisi järkevämpää ensisijaisesti tavoitella asioita pieniä porkkanoita jakamalla, jonka jälkeen asetetut paineet tuntuisivat huomattavasti oikeutetuimmilta?
Esimerkiksi KOL on ottanut tänä vuonna kantaa seuraaviin asioihin, joiden avulla ihmiset voisivat opiskella nopeammin ja tukea näin ylhäältä päin asetettujen tavoitteiden toteutumista:

KOL haluaa kolmannen lukukauden

Opintorahajärjestelmää kehitettävä veroleikkurimallin suuntaan

Tässä keskustelussa olen yksityiskohtien sijaan kuitenkin enemmän huolestunut ihmiskuvallisista kysymyksistä. Rossin edeltäjä Risto Volanen kuvasi nuoruudessaan Pekka Kuusen ihmiskuvaa ”kulutusta syöväksi madoksi, jonka tehtävänä on ulostaa kansantuloa”. Jotenkin en voi välttyä tältä samalta ajatukselta lukiessani nykyisen valtiosihteerin kommentteja. Aivan kuin valtio olisi rationaalinen yritys, jonka työntekijöitä kansalaiset ovat.

Ainakin itse lähestyn koulutuspolitiikkaa keskustalaisissa aatekirjoituksissa mainitulla sivistysliberalismin perusajatuksella, jonka mukaan kansansivistys turvaa kansanvallan ja kansalaisvapauksien toimivuuden. Onko ihmisyysliike-keskusta tullut tiensä päähän? En ainakaan itse haluaisi uskoa tähän, vaan uskon edelleen ihmisen kykyyn edistää omilla toimillaan yhteistä hyvää. Poliitikoissa eikä virkamiehissä ei elä sitä viisautta, millä sanoa ihmisille, miten heidän pitäisi elää. Sen sijaan politiikkojen tehtävänä on mahdollisuuksien tasa-arvon periaatetta noudattaen lisätä ihmisten toiminnanvapautta. Mikäli meillä on perikepulainen usko sivistyneen ihmiseen kykyyn edistää yhteistä hyvää, niin tällöin valtiokeskeistä eetosta ei tarvitse ottaa yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi. On turha ihmetellä, mikäli opiskelijat eivät lämpene tehdylle politiikalla, kun heitä kohdellaan ihmisen sijasta organismin osina.

Eurooppa etsii suuntaansa

2010-11-29T10:28:00.012+02:00

Menneenä viikonloppuna politiikan harjoittajat eivät päässeet lepäämään laakereillaan. Kaiken keskiössä oli Irlannin talouden pelastaminen. EU:n valtiovarainministerit pääsivät lopulta sopuun 85 miljardin lainapaketista. Myös täällä Suomessa Irlanti-kysymys oli tapetilla, kun keskustan ja vihreiden puoluevaltuustot pitivät kokouksensa.

Itse olin paikalla keskustan puoluevaltuuston kokouksessa Kajaanissa. Puoluevaltuuston poliittisessa kannanotossaan antama viesti oli selvä: Irlannin kriisin pysäyttäminen on Suomelle välttämätöntä. Mielestäni linjaus on oikea, vaikka kysymys on keskustalaisille hyvin vaikeasta asiasta. Muita politiikkavaihtoehtoja ei ole tällä hetkellä olemassa, mikäli haluamme pitää huolta euroalueen tulevaisuudesta.

Kriittinen kysymys liittyy kuitenkin siihen, miten tästä eteenpäin? Portugalin tilanne ei ole paras mahdollinen. Espanjankin yllä leijuvat tummat pilvet; sen pelastaminen olisi jo liian kallista Euroopalle.

Näkemykseni mukaan Euroopan unionin vahvuus on ollut sen asema maailman johtavana talousalueena. Tästä ajatuksesta on pidettävä kiinni ja lisäksi on pidettävä huolta alueen sisäisestä toimintakyvystä, sillä ulkoinen vaikutusvalta perustuu viime kädessä sisäiseen tilaan. Käytännön tasolla tämä tarkoittaa sitä, että jatkossa on pohdittava myös voimakkaampaa jäsenmaiden talouspolitiikan koordinointia. Joku voi pitää tätä askeleena kohti liittovaltiokehitystä, mutta itse en tekisi näin voimakkaita johtopäätöksiä. EU:n vahvuus ollut luoda eri maiden välille yhteiset markkinat, ja nyt yhteiseen talouteen liittyvä politiikka pitäisi saada nykytilanteen vaatimalle tasolla.

Sen sijaan Eurooppa ei tarvitse aiempaa voimakkaampaa poliittista liittovaltiokehitystä, sillä taloudellisen yhdentymisen rinnalla poliittinen yhdentyminen on ollut vaikeaa, eikä helppoja voittoja ole odotettavissa jatkossakaan. Euroopan tulevaisuuden visio voisikin olla keskittyä menestymään yhteisenä talousalueena, ja käyttää jäsenmaiden poliittisten kulttuurien erilaisuutta vahvuutenaan. Asian voi kiteyttää seuraavaan: keskity siihen, missä olet hyvä, äläkä käytä voimiasi siihen, mikä on liian vaikeaa.

Opiskelijat tarvitsevat laadukasta politiikkaa

2010-11-26T09:48:00.007+02:00

Tuomo Järvelä analysoi blogissaan onnistuneesti keskustan tilannetta. Hän nostaa esiin kaksi hyvin mielenkiintoista asiaa, jotka unohtuvat helposti puolueiden pitkän aikavälin kannatusmuutoksia tarkasteltaessa:

1) Keskustan äänestäjiä poistuu luonnollista tietä tuhansia vaalikausittain.
2) Tuijotetaan liikaa nuorisokannatusta, jolla ei ole merkitystä, koska nuoret eivät äänestä.

Nämä kaksi teesiä auttavat hahmottamaan poliittisen puolueen kohtalonkysymyksiä. Mikäli keskusta haluaa säilyä suurena puolueena myös jatkossa, niin sen on paikattava äänestäjiensä luonnolliset poistumat toisesta päästä tulevilla uusilla äänestäjillä. Suurin ongelma piilee kuitenkin siinä, ettei keskustan suosio nuorisogallupeissa enää realisoidu 20-30–vuotiaiden ikäryhmässä. Esimerkiksi korkeakouluopiskelijoiden piirissä keskustan kannatus on hyvin marginaalista. Tämä on hyvin huolestuttavaa, sillä näillä aikuistumisvuosilla on merkittävä vaikutus poliittiseen sosialisaatioon. Mikäli henkilö ei äänestä jotakin puoluetta ollessaan kolmenkympin kieppeille, niin todennäköisyys myöhemmälle äänestämiselle on suhteellisen pieni.

Keskustan poliittinen strategia ei ole kuitenkaan ollut viime aikoina mitenkään opiskelijaystävällistä. Jonkinlainen huippu saavutettiin toissapäivänä, kun Kiviniemen valtiosihteeri Mika Rossi päätti ulottaa ahkeruuspoliittiset teesinsä opiskeluaikoja koskevaan keskusteluun. Sinälläänhän Rossi ei sanoa blogissaan mitään mullistavaa, mutta opiskelijoille kovistelu ei herätä sympatiaa mahdollisten äänestäjien parissa. Lisäksi ainakaan minun keskustalaisuuteeni ei mahdu Rossin ihmiskuva, jossa ihminen on järjestelmää palveleva mato, jonka tehtävänä on ulostaa kansantuloa.

Mikäli keskusta haluaa parinkymmenen vuoden päästä olla muutakin kuin viiden prosentin ahkeruuspuolue, niin politiikan keskiöön on nostettava ihminen ja mahdollisuutensa toimia omaksi ja yhteiseksi hyväksi. On löydettävä niitä keinoja, joilla turvataan niin aineellinen kuin aineetonkin perusturva. Se on politiikkaa, jota myös opiskeleva nuoriso on valmis tukemaan.

Keskustalta on hallituspolitiikkaa tehdessään jäänyt tajuamatta opiskelijoiden strateginen merkitys puolueen tulevaisuuden menestyksen kannalta. Edes pienen porkkanan antaminen olisi järkevää. Oikeasti tarvittaisiin kuitenkin laaja-alaista yhteiskuntapoliittista kokonaisuudistusta, jolla vastattaisiin muuttuneen yhteiskunnan haasteisiin. Tarvitsisimme 2010-luvun sosiaaliradikalismia murtamaan jämähtäneitä rakenteita. Tälläistä politiikkaa tehtäessä voitaisiin turvata myös puolueen olemassaolo.

Talouden uusia suuntaviivoja

2010-11-25T10:21:00.013+02:00

Olin eilen erinomaisen varsinaissuomalaisen eduskuntavaaliehdokkaan, Matias Ollilan, kampanjastartissa. Tilaisuuden esiintyjistä mielenkiintoisimman puheenvuoron piti Perheyritysten liiton toimitusjohtaja Matti Vanhanen. Entisen pääministerin puheenvuoro käsitteli hänen nykyistä leipälajiaan eli yrittäjyyttä.

Vanhasen keskeinen teesi oli, että yritysten on vahvistettava tasettaan. Tähän päästäkseen suomalaisten on laitettava pankkitileillä lepäävät rahansa liikkeelle ja sijoitettava ne yrityksiin. Eduskuntavaaliehdokkaiden on hänen mielestään puhuttava sellaisten veroratkaisujen puolesta, jotka kannustavat suomalaisia sijoittamaan rahojaan eteenpäin. Finanssisektorin epävarmuus ja tulevaisuuden voimakkaampi sääntely aiheuttavat sen, etteivät yritykset pärjää enää lainarahalla.

Vanhasen teeseissä on vinha perä. Kriittinen kysymys kuitenkin kuuluu, mikseivät pääministeri Vanhasen ensimmäinen tai toinen hallitus tehneet näitä toimitusjohtaja Vanhasen peräämiä veroratkaisuita?

Yleistasolla Vanhasen puheenvuorosta jäi mieleen hänen pohdintansa talousjärjestelmän tulevaisuudesta. Saman tematiikkaa käsittelee Sitran aiemmin tänä vuonna julkaisema Kriisin jälkeen –teos, jota parhaillaan luen. Viesti on selvä: kriisin jälkeen maailmantaloutta sekä Euroopan ja Suomen asemaa siinä on pohdittava uudella tavalla. Muutos on väistämätön, mutta sen laadusta ei ole tietoa kellään. Varsinkin näin Euroopan tasolla on muistettava, että elämme hyvin epävarmoja aikoja.

Parasta valmistautumista tulevaisuuden varalle on omastakin mielestäni yritysten vakavaraisuuden kehittäminen sekä reaaliseen hyödyketuotantoon pohjautuva taloudellinen aktiivisuus. Ehkäpä talouskriisin opetus tulee olemaan muuttuneessa suhtautumisessa velkaan. Ongelma piilee vain siinä, että kerran liikkeelle laitettua pyörää on vaikea pysäyttää. Esimerkiksi Yhdysvalloissa julkisen velan osuus maan bruttokansantuotteesta nousee lähivuosina yli sataan prosenttiin, puhumattakaan kotitalouksien kasvaneesta velasta.

Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, miten täällä Suomessa puolueet ja eduskuntavaaliehdokkaat tarttuvat lobbari Vanhasen veroteeseihin.

Korkeakoulutuksen peruskysymykset ratkaistava

2010-10-25T11:06:00.001+03:00

Opetusministeri Henna Virkkunen on linjannut viime aikoina Suomen korkeakoulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoista. Merkittävin muutos piilee siinä, että meillä on varaa vähentää korkeakoulujen opiskelijamäärää reippaalla kädellä. Tähän on pääasiallisena syynä korkea-asteella siirtyvien ikäluokkien pieneneminen vuosina 2015 - 25. Tämän lisäksi myös opiskeluaikojen lyhentämisellä tähdätään opiskelijamäärien vähentämiseen. Samaan aikaan on kuitenkin syytä muistaa, ettei opiskelijamäärien pienentämisellä tähdätä korkeakoulutuksen saaneiden osuutta kansasta aiota pienentää vaan pikemminkin nostaa maltillisesti.

Tärkeä kysymys on siinä, miten opiskelijamäärien vähentäminen toteutetaan. Aloituspaikkojen pienentäminen ei riitä ratkaisuksi. Seuraava olennainen toimenpide on korkeakouluverkon karsiminen. On kiistämätön tosiasia, ettei Suomessa ole mahdollista ylläpitää kiinni nykyisestä 130 tutkintoon johtavasta korkeakoulutusta antavasta yksiköstä. Yksikköjen ja kokonaisten korkeakoulujen karsiminen on kuitenkin tehtävä yhteiskunnan kokonaisedusta huolehtien. Tämän vuoksi tavoitetilana pitää olla, että Suomen jokaisessa maakunnassa järjestettäisiin tutkintoon johtavaa koulutusta. Näin saamme myös kaikki Suomen sivistykselliset voimavarat käyttöön.

Viime kädessä korkeakoulukentän kehittämisestä saa päättää sen rahoittaja. Tämän takia Opetus- ja kulttuuriministeriö on uusimassa ammattikorkeakoulujen ohjaus- ja rahoitusmalliaan. Ensimmäiset esitykset uudesta mallista tulevat vielä tämän vuoden puolella. Mikään ennustaja ei tarvitse kuitenkaan olla, mikäli väittää esitysten lisäävän valtion roolia suhteessa ammattikorkeakoulujen päätöksentekoon.

Yliopistojen kohdalla kehitys on vuoden alussa voimaan astuneen uuden yliopistolain myötä kulkemassa täysin päinvastaiseen suuntaan. Yliopistojen autonomiaa halutaan kasvattaa. Autonomian todellinen kasvattaminen vaatii kuitenkin myös taloudellista autonomiaa. Tämän lisääminen on tällä hetkellä suomalaisten yliopistojen kohtalonkysymys.

Koulutuksen maksullisuudesta käyty keskustelu ei olekaan tämän valossa mikään yllätys. Poliittisesti lukukausimaksut eivät ole silti millään tavoin ajankohtainen kysymys: kaikki eduskuntapuolueet vastustavat suomalaisilta opiskelijoilta perittäviä lukukausimaksuja. Eikä ole nähtävissä ennusmerkkejä tilanteen muuttumisesta ennen ensi kevään hallitusohjelmaneuvotteluja. Maksuton koulutus on niin syvällä suomalaisessa ajattelussa, että on lähes poliittinen itsemurha lähteä taistelemaan sitä vastaan.

Oma kokonaisnäkemykseni tästä keskustelusta on kuitenkin hyvin sekava. Nähdäkseni koko maksuttomuus- ja maksullisuuskeskustelu on tietynlaista juupas-eipäs –väittelyä, jossa asioiden sijasta puhutaan periaatteista. Kritiikkiä voi antaa myös ylioppilaskuntaliikkeelle ja muille opiskelijajärjestöille, joiden on vaikea nähdä etujärjestöroolinsa takaa asian isoa kuvaa. Suomalaisen korkeakoulujen taloudellinen tilanne on tällä hetkellä aivan retuperällä, ja uuden yliopistolain mukaan yliopistoilla on mahdollisuus ajautua jopa konkurssiin. Lukukausimaksut toisivat yliopistoille itsenäisesti hankittua rahaa, jota voisi käyttää toiminnan kehittämiseen. Miksi meillä ei voi tehdä niin kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa tehdään, eli periä lukukausimaksuja?

En kuitenkaan itse lähtisi suoralta kädeltä kannattamaan lukukausimaksuja, sillä niihin sisältyy nykyolosuhteissa monia riskitekijöitä. Suurimman riskien näen siinä, että maksullisuuden kautta saatamme hukata lahjakkuuspotentiaaliamme, johon meillä ei yksinkertaisesti ole varaa. Lukukausimaksun kannattajien on vähintäänkin kyettävä vastaamaan, miten yhdistää mahdollisuuksien tasa-arvon periaate koulutuksen maksullisuuteen.

Haluaisinkin nähdä korkeakoulutuksen kehittämiseen liittyvän keskustelun laajemmassa kuvassa, jolloin pohdittaisiin koko korkeakoulujärjestelmämme mielekkyyttä. On esimerkiksi aivan järjetöntä kouluttaa niin paljon maistereita kuin nykyään tehdään. Tämä ihmisten liiallinen kouluttaminen vie yliopistojen resursseja hukkaan, eikä se palvele enää tieteen etua. Oikeastaan laajempi kysymys on, mitä suomalaisten yliopistojen ja korkeakoulujen toimenkuvaan tarkalleen ottaen kuuluu? Tai millä tavoin suomalaiset pitäisi ylipäätänsä kouluttaa? Kun näihin kysymyksiin on saatu selkeä vastaus, niin vasta sen jälkeen pitäisi ryhtyä pohtimaan rahoituspuolta.

(Julkaistu Jyväskylän Keskustaopiskelijoiden sivuilla)

Sukselaisen nuoruuden tarina

2010-10-20T01:34:00.003+03:00

(Pekka Perttula, Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen : V. J. Sukselainen 1906–1945, 2010)

Mikäli 18-vuotias lyseolainen kirjoittaa päiväkirjaansa tavoittelevansa tohtorin hattua ja kansanedustajuutta, on turha puhua kunnianhimon puutteesta. Tässä tapauksessa kysymys ei ole kuitenkaan täysin epärealistisista itseen kohdistuvista tulevaisuuden odotuksista. Tavoitteet nimittäin asettuvat oikeaan valoon, kun kirjoittajan tietää nousseen myöhemmässä elämässään muun muassa pääministeriksi, Maalaisliiton puheenjohtajaksi, Kelan pääjohtajaksi sekä kansantaloustieteen professoriksi. Kysymys on luonnollisesti Vieno Johannes Sukselaisesta (1906-1995), jonka tekee ajankohtaiseksi Pekka Perttulan kesäkuussa ilmestynyt Sukselainen aatteellisten näkemysten kehitystä tutkiva väitöskirja Taloton talonpoika, maaton maalaisliittolainen - V.J. Sukselainen 1906-1945.

Keskustan entisenä puoluesihteeri tunnetuksi tulleen sekä keskustalaisesta opiskelijatoiminnasta vahvan taustan omaavan Perttulan poliittisen historian alaan kuuluva väitöstutkimus tuo merkittävällä tavalla esille Sukselaista, joka on aiemmin jäänyt turhan pienelle huomiolle tulkittaessa keskustaliikkeen historiaa. Samalla teos avaa mielenkiintoisella tavalla Sukselaisen yhteiskuntapoliittisen ajattelun muotoutumista. Tutkimuksen mielenkiintoisin piirre on siinä, että se käsittelee tämän keskeisen vaikuttajan ajattelun kehittymistä ennen kuin hän nousi merkittäviin yhteiskunnallisiin tehtäviinsä. Näinä vuosina rakentui vahva aatteellinen peruskallio, johon myöhemmän toiminnan oli hyvä nojata.

Sukselainen kasvukertomus antaa jo itsessään hyvän pohjan erinomaiselle tarinalle: lehtolapsena syntyneen maalaispojan tie yhteiskunnallisen elämän huipulle oli kaikkea muuta kuin tavallista 1900-luvun alkupuoliskon Suomessa. Vieno Johannesta avittivatkin hänen yksinhuoltajaäitinsä usko poikaansa sekä pojan oma ahkeruus ja hyvä lukupää.

Sukselaisen aatteelliseen kehittymiseen vaikuttivat vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet sekä poliittisen ajattelun tuulet. Näiden pohjalta yhteiskunnallisesti aktiivisena ja kriittistä ajattelua harrastaneena hän muodosti omat poliittiset näkemyksensä. Sotien välisessä Suomessa nuoruutensa viettäneenä opiskelijana Sukselainen omaksui luonnollisesti suomalaisuuden asian toimintansa tärkeäksi perustekijäksi. Sukselaisen ajattelun lukon avaavat viime kädessä kuitenkin Santeri Alkio ja Yrjö Ruutu, joiden ajatukset loivat pohjan hänen näkemyksilleen. Alkiolta virtasi tajuntaan talonpoikaisia arvoja korostanut maahenkinen eetos, kun Ruudun valtiososialistiset ajatukset puolestaan opettivat Sukselaista ymmärtämään valtion merkittävän rooliin myös yhteiskuntapoliittisena toimijana.

Perttula esittääkin varovasti, että Sukselaista voisi tietyin varauksin pitää esi-keynesilaisena talousajattelijana; kannattihan hän valtion merkittävää roolia markkinataloudessa. Tästä väitöskirja on kuitenkin saanut huomattavaa kritiikkiä, sillä ainakin tähän asti tutkimus on liittänyt tällainen ajattelun vasta sotien jälkeiseen aikaan.

Kritiikistä huolimatta Perttulan työ on kuitenkin erinomainen kokonaisuus, jonka tulisi kuulua jokaisen opiskelevan keskustalaisen lukemistoon. Hyvän historiankirjoituksen ja mielenkiintoisen tarinan lisäksi se opettaa ennen kaikkea hahmottomaan aatteen ja yhteiskuntapolitiikan välistä suhdetta. Siitä taidosta ei ole haittaa tämänkään päivän taisteluissa.

(Julkaistu Desentralistissa 1/2010)

Keskustan ryhdistäydyttävä Eurooppa-politiikassa

2010-10-14T20:35:00.002+03:00

Keskustan isännöidessä yhdessä RKP:n kanssa Helsingissä järjestettävää Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen (ELDR) kokousta, on syytä pysähtyä pohtimaan tarkemmin puolueemme kansainvälisen toiminnan tilaa.

Keskustan juuret ovat vahvasti suomalaisuusliikkeessä, mikä osaltaan selittää haastavaa lähtökohtaa kansainväliseen toimintaan. Samaan aikaan on kuitenkin syytä muistaa, että keskustalaisen ajattelun ja toiminnan juuret nojaavat siihen samaiseen yleismaailmalliseen humanismin perinteeseen, mistä myös liberalismi ponnistaa. Keskustalaisen aatteen voi nähdäkin kansansivistystä sekä sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa puolustavan sosiaaliliberalismin eräänä versona, joskin varsin omaperäisenä sellaisena. Näin puolueen toimiminen osana Euroopan liberaaliryhmää asettuu nykypäivän maailmassa luonnolliseen valoon.

Keskustalaista Eurooppa-politiikkaa ja muuta kansainvälistä toimintaa vaivaa kuitenkin yhä tänäkin päivänä tietynlainen kaksijakoisuus. Toisaalta meillä on erinomainen ryhmä Euroopan parlamentissa, jonka lisäksi ministerimme ja muutamat muut poliitikkomme ovat tietotaidoltaan ja muulta osaamiseltaan erinomaisia kansainvälisen tason toimijoita.

Samaan aikaan suuri kenttäväki on kuitenkin autuaan tietämätön siitä, miten Keskusta vaikuttaa asioihin myös Suomen rajojen ulkopuolella. Eurooppa-politiikka koetaan harmaaksi mössöksi, mistä ei saada oikein minkäänlaista otetta. Kyse ei ole mistään sukupolvien välisestä kuilusta, sillä myös nuorkeskustalaisessa liikkeessä kansainvälinen toiminta jää hyvin pieneen rooliin. Näin jo nuoresta pitäen monilta keskustalaisilta jää ymmärtämättä, miten merkittävää roolia Euroopan unioni näyttelee myös kansallisen tason kysymysten kohdalla. Tilanne johtaa pahimmillaan siihen, ettei Euroopan tasolla toimimista opita näkemään luonnollisena vaikuttamisen väylänä.

Keskustan yksi suurimmista tulevaisuuden haasteita on siinä, että se onnistuisi sitouttamaan yhä suuremman osan kentästään ja kannattajistaan Eurooppa-politiikkansa taakse. Tämä vaatii koulutuksen ja tiedotuksen lisäämistä sekä keskeisten politiikkojemme entistä aktiivisempaa panostusta asiaan. Toki tämä vaatii myös huomattavia lisäresursseja. Tähän kohtaan on todettava, että poliittisen järjestelmän muutos vaati tekemään nämä satsaukset ennemmin tai myöhemmin. Euroopan unionin merkittävää roolia ei voi kiistää, piti siitä tai ei, joten sen kanssa on opittava elämään luonnollisessa suhteessa.

Keskustan lähtökohdat Euroopan tason vaikuttamiseen ovat varsin hyvät. Olemme tanskalaisen sisarpuolueemme Venstren ohella maanosamme ainoa keskustalainen tai liberaali maatansa johtava päähallituspuolue. Tämä parantaa Keskustan asemaa liberaalidemokraattisten puolueiden joukossa huomattavan paljon.

Keskustan on kuitenkin ryhdistäydyttävä sisäisesti Eurooppa-politiikkansa kohdalla, mikäli se haluaa tehdä aiempaa tuloksellisempaa politiikkaa tällä saralla myös jatkossa. Toivon mukaan Helsingin ELDR-kongressi käynnistäisi puolueessamme tällaisen eurooppalaiseen ja kansainväliseen toimintaan kohdistuvan sisäisen ryhtiliikkeen.

(Julkastu Verkkoapilassa

Uusiutuvan energian monet mahdollisuudet

2010-08-30T15:22:00.001+03:00

Energiapolitiikan tärkein yksittäinen kysymys on, voidaanko kohtuuhintaisen energian saanti ja ilmastonmuutoksen ehkäisy yhdistää. Monien mielestä yhtälö on mahdoton. Oli asiasta lopulta mitä mieltä tahansa, niin hallituksen tämänvuotisten energiaratkaisuiden myötä Suomi on ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen taloudellisen kasvun ja luonnontaloudellisen kestävyyden yhdistämisen. Toivoa sopii, että myöhempi historiankirjoitus osoittaa vuonna 2010 tehtyjen linjanvetojen osuneen oikeaan.

Suomen energialinjaukset liittyvät laajemmin Euroopan sisällä tapahtuneeseen kehitykseen. Euroopan Unionista on kasvanut globaalin ilmasto- ja ympäristöpolitiikan edelläkävijä, vaikka toisen maailman sodan jälkeen käynnistynyt maanosamme taloudellinen ja poliittinen yhdentyminen lähti aikanaan liikkeelle hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta. Uuden vuosituhannen maailmassa myös Suomen on tehtävä oma osuutensa Euroopan unionin asettamien päästöjen leikkaamiseen ja uusiutuvan energian lisäämiseen kohdistuvien tavoitteiden puolesta.

Suomen tavoitteena on, että se tuottaisi vuonna 2020 yli kolmanneksen energian loppukulutuksestaan uusiutuvilla. Tämä tarkoittaa yli 120 TWh uusiutuvan energiantuotantoa. Hallituksen uusiutuvan energian lisäämisestä tekemää päätöstä kutsutaan uusiutuvan energian velvoitepaketiksi, sen täyttäessä Suomen EU:lle antamat sitoumukset. Pelkkien velvollisuuksien sijaan on kuitenkin hedelmällistä myös pohtia paketin mukanaan tuomia mahdollisuuksia.

Hallituksemme linjauksista tekee merkityksellisen uusiutuvan energian tuotannon lisääminen 38 TWh:lla. Tämän ratkaisun myötä meillä on mahdollisuus ryhtyä lisäämään uusiutuvan energian tuotantoa hyvinkin nopealla aikataululla. Näin pystymme korvaamaan hiilen ja öljyn kaltaisten fossiilisten energianlähteiden käyttöä sekä vähentämään päästöjämme. Samalla otamme todellisen tiikerinloikan uusiutuvaan energiaan ja vihreään teknologiaan perustuvan taloudellisen toiminnan kehittämisessä.

On täysin realista asettaa tavoitteeksi, että nämä toimialat loisivat Suomeen 100 000 uutta työpaikkaa vielä tämän vuosikymmenen aikana. Vihreässä taloudessa piilee ennen kaikkea alueiden mahdollisuus, sillä laajat luonnonvaramme sijaitsevat tasaisesti ympäri Suomea. Tulevaisuuden aluetaloudellinen hyvinvointi kulkee siis rinta rinnan kokonaistalouden menestyksen ja kestävän tuotantorakenteen kanssa.

Uusiutuvan energian lisäämisessä laajat metsävaramme ovat ylivoimaisesti tärkein lähde. Pelkästään metsähakkeen käyttöä on tarkoitus lisätä reilun 8 miljoonan kuution verran, eli enemmän kuin mitä tällä hetkellä käytetään. Sähkön- ja lämmöntuotannon lisäksi metsävaroista on tarkoitus tuottaa puupohjaisia polttoaineita. Mikäli asiaa tarkastelee liikenteen näkökulmasta, niin tulevaisuudessa sähköön ja biopolttoaineisiin pohjautuvat ratkaisut tarjoavat mahdollisuuden kehittää liikennettä entistä ekologisemmaksi. Tämä on välttämätöntä ylläpidettäessä vihreän talouden vaatimaa hajautettua yhteiskuntarakennetta.

Puun rinnalla lisäämme myös muiden uusiutuvien energianlähteiden käyttöä. Erityisesti tuulivoimassa ja maalämmössä on vielä paljon käyttämätöntä potentiaalia. Ylipäätään uusiutuvan energian kohdalla on oltava vastakkainasettelun sijaan avoin kaikille sen muodoille. Ei ole nimittäin olemassa yhtä yksittäistä, kaikkia ongelmiamme ratkaisevaa energianlähdettä.

Vihreästä kasvusta puhuminen on muodostunut viime aikoina jo jonkinmoiseksi klišeeksi. Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että tarvitsemme ihmiskunnan jatkuvuuden turvaamiseksi niin yhteiskunnallista kuin ympäristön hyvinvointia. Sen saavuttamiseksi tarvitsemme puolestaan täysin uudenlaista ajattelua, jossa ympäristö ja talous tekevät keskenään liiton. Sen pohjalle on hyvä rakentaa kestävästi toimiva yhteiskunta. Uusituvan energian velvoitepaketissa on sen monista puutteista huolimatta nähtävissä merkkejä tällaiseen suuntaan kurkottavasta ajattelusta. Tulevaisuus näyttää, miten hyvin se siinä käytännön tasolla onnistuu.

(Julkaistu Energia- ja kasvufoorumin sivuilla)

Ruotsin vaalit

2010-08-16T21:34:00.013+03:00

Vuosina 1976 ja 1979 Ruotsin oikeistopuolueet kykenivät kahteen peräkkäiseen vaalivoittoon parlamenttivaaleissa. Puolueiden yhteistyö oli kuitenkin vaikeaa, eikä Olof Palmen johtamien demarien paluu vallankohvaan ollutkaan kovan työn takana vuoden 1982 vaalien jälkeen. Carl Bildt ehti johtaa 1990-luvun alussa yhden kauden oikeistohallitusta, mutta muuten demarien valtaa on ollut vaikea nujertaa. Nyt Fredrik Reinfeldtillä on kuitenkin todelliset mahdollisuudet johtaa porvariallianssi toiseen peräkkäiseen vaalivoittoon.

Paljon on ehtinyt muuttua Ruotsin politiikassa. Demarien oma kannatus on sen historian pienemmissä lukemissa, eikä uusi vasemmistokoalitio ole ollut odotetun kaltainen sateentekijä. Reinfeldtin hallituksen suosiota selittää pitkälti Ruotsin hyvä menestys maailmantalouden myllerryksen keskellä. Reinfeldtilla onkin varaa lupailla reiluja veronkevennyksiä talouden vauhdittamiseksi. Mona Sahlinin johtama kolmen puolueen vasemmistokoalitio ei ole puolestaan kyennyt luomaan itsestään sisällöllisellä tasolla todellista vaihtoehtoa kokoomuksen johtamalle blokille.

Meidän suomalaisten on hyvä olla tarkkoina Ruotsin vaalien suhteen, sillä poliittisilla suhdanteillamme on ollut tapa kulkea rinnakkain. Mikäli Ruotsissa porvarihallitus kykenee jatkamaan, niin voi hyvin olla, että tilanne kehittyy meillä samaan suuntaan. Oikeistolaistumista on kuitenkin tarkasteltava kriittisesti, sillä liberaaleilla tai keskustalaisilla ajatussuunnilla on taipumus jäädä poliittisesti polarisoituneissa yhteiskunnassa konservatismin jalkoihin. Esimerkiksi Suomen ja myös Ruotsin tuoreissa ydinvoimalinjauksissa näkyy jo voimakkaasti desentralismin ja pienyrittäjyyden puolustamisen kuolema. Seuraava kriittinen tarkastelukohde liittyy Ruotsin tuleviin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin, jotka ohjaavat merkittävästi myös Suomen päätöksiä. Niitä päätöksiä tehdessä ratkaistaan myös merkittävällä tavalla keskustalaisen ajattelun tulevaisuutta ja sen yhteiskunnallista tarvetta.

Pohjoismaista politiikkaa

2010-08-11T20:55:00.015+03:00

Vietin viime viikonlopun Helsingissä järjestetyssä Nordiska Centerungdomens Förbundin (Pohjalan Keskustanuoret) repskapissa eli liittokokouksessa.
Pohjoismainen keskustatoiminta on erittäin mielenkiintoista, sillä samanlaisista taustoistaan huolimatta pohjolan eri keskustapuolueet ovat nykyään hyvin erilaisia. Ruotsin Centerpartiet toimii hyvin arvoliberaalilla ohjelmalla osana neljän puolueen porvariallianssia; heille vajaan kuukauden päästä pidettävät parlamenttivaalit ovat todellinen koetus, puolueen taistellessa neljän prosentin äänikynnyksen ylittämisen kanssa. Muutos on ollut Ruotsissa nopeaa, sillä puolue nautti vielä 1970-luvulla yli 25 prosentin kannatusta, jonka lisäksi silloinen puoluejohtaja Thorbjörn Fälldin toimi maan pääministerinä 1980-luvun alussa.

Norjan keskustapuolueen muutos on ollut kuin peilikuva Ruotsin sisarpuolueeseen verrattuna, tosin keskusta on pienpuolue myös siellä. He toimivat nykyään arvokonservatiivisella ja ulkopoliittisessa mielessä hyvin impivaaralaisella ohjelmalla päähallituspuolue sosiaalidemokraattien apupuolueena. Kuten siis arvata saattaa, niin yhteiskeskustalainen politiikka Pohjoismaiden tasolla ei ole nykypäivän maailmassa mikään tehokkain tapa saada tulosta aikaan.

Kokouksen yhteydessä järjestettiin nuorisotyöttömyyttä käsitellyt seminaari. Seminaarin pääpuhujina toimivat nuorisoasioista vastaava ministerimme, RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin sekä Pohjoismaiden nuorten neuvoston (UNR) puheenjohtaja Minna Lindberg. Molemmat näkivät nuorisotyöttömyyden suurena ongelmana. He tiesivät kuitenkin sanoa, ettei nuorisotyöttömyyden hoitoon ole olemassa mitään yksittäistä patenttiratkaisua. Erilaisissa elämäntilanteissa elävien nuorten kohtaamaan ongelmaan on löydettävä ratkaisuja monien erilaisten keinojen avulla.

Saimme kuulla myös jokaiselta maalta esityksen heidän maansa nuorisotyöttömyystilanteesta. Jokaisessa maassa ilmiö näyttäytyi hyvin samanlaisessa valossa. Itse asiassa jokaisessa Pohjoismaassa alle 25-vuotiaiden työttömyysaste pyörii tällä hetkellä noin 20 prosentin kieppeillä. Myös syyt nuorisotyöttömyyteen ovat hyvin samanlaisia: kireä palkkapolitiikka, taantuman vaikutukset, liian pienet panostukset ongelmaan ratkaisuun, ennaltaehkäisevien ratkaisujen vähyys ja niiden edelleen.

Nuorisotyöttömyys ei ole täällä pohjolassa ainoa yhteinen ongelma tai politiikan kysymys. Painimme ylipäätään monessa asiassa samanlaisten kysymysten parissa. Tässä kohtaa pohjoismainen yhteistyön laajentaminen olisikin toivottavaa. Valitettavasti vain meiltä suomalaisilta, osittain myös muun muunlaisilta on kadonnut ote tähän kansainvälisen yhteistyön luontevimpaan väylään. Syitä voi alkaa etsiä nuorisopolitiikoistamme, jotka eivät enimmäkseen ole kiinnostuneita pohjoismaisten kontaktien luomisesta. Kysymys kuuluukin, kasvaako meille enää jatkossa näitä uusia marikiviniemiä? Kiviniemikin aloitti aikanaan kansainvälisen tason poliittisen toimintansa Pohjolan Keskustanuorista. Tässä mielessä viikonlopun kaltaiset tapaamiset ovat enemmän kuin tärkeitä, vaikka ne eivät nyt ja tässä siltä aina tuntuisi.

Mielenkiintoista veropolitiikkaa

2010-08-09T21:34:00.005+03:00

Valtiovarainministeriön esittämässä energiaverotuksen uudistuksessa on turpeen verotuksen lisäksi muitakin hyvin mielenkiintoisia sivujuonteita. Ekonomisti Pertti Haaparantaa tarttuu Akateemisessa talousblogissa siihen, että turpeen kevyellä verottamisella toteutetaan metsäteollisuuden toive siitä, ettei puuta käytettäisi liikaa energiantuotannossa. Näin puun hinta pyritään pitämään alhaalla metsäteollisuuden ulkopuolista puun kysyntää pienentämällä, jolloin lopputulos on sama kuin puutullissa, josta suomalaiset ovat voimakkaasti syyttäneet Venäjää.

On huolestuttavaa seurata, mikäli Suomen hallitus aikoo valikoivan ympäristöpolitiikkaansa lisäksi harjoittaa elinkeino- ja kauppapolitiikkaansa suhteen todellista kaksilla korteilla pelaamista.

Toisaalta metsäteollisuutta on onniteltava sen kyvystä ohjata suomalaista politiikkaa. Ensin se saa haluamansa energiapäätökset, minkä jälkeen toteutetaan sen tahdon mukaiset verolinjaukset. Voisi sanoa, että aika hyvin teollisuuden alalta, joka tuottaa enää alle kolme prosenttia bruttokansantuotteestamme.

Demokratia ja vaalikelpoisuus

2010-08-05T13:27:00.004+03:00

Valtakunnan johtava selvitysmies, Lauri Tarasti suomii tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oikeusministeri Braxia äänestysikärajalla keplottelusta. Tarastin kritiikki on täysin perusteltua. Yhtä lailla kritiikkiä voisi kuitenkin laajentaa koko käynnissä olevaan äänestysikärajakeskusteluun, joka on jäänyt pelkäksi numeroilla kikkailuiksi.

Keskustelu äänestysikärajasta tai vaalikelpoisuudesta pitäisi liittää laajemmin käsitykseemme kansanvallasta. Demokratian peruslähtökohtana voidaan pitää sitä, että kansalaisia on kohdeltava yhdenvertaisesti ja heille on taattava yhtäläiset oikeudet sekä velvollisuudet. Mitä tämän käytännön toteuttaminen tarkoittaa, on kansalaisten oman näkemyksen varassa. Esimerkiksi 15-vuotiaat rikosoikeudellisesti vastuullisia ja rajoitetusti oikeustoimikelpoisia. Kuitenkaan heillä ole edustuksellinen demokratian kautta mahdollista vaikuttaa siihen lainsäädäntöön, minkä alaisena he joutuvat elämään. Omasta mielestäni tilanteessa piilee tietynlainen demokratiavaje.

Kannatankin vaalikelpoisuuden ikärajan laskua. Se ei ole kuitenkaan mikään yhteiskuntaamme autuaaksi tekevä asia. Sen rinnalla on kehitettävä niitä vaikutuskanavia, joiden kautta nuorilla ja myös muun ikäisillä olisi mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja ennen kaikkea asioiden valmisteluun. Kansalaislähtöisyyden lisääminen on demokratiamme kehittämisen tärkein haaste, mikäli haluamme säilyttää poliittisen järjestelmämme kansalaisten silmissä oikeutettuna. Puolueet tulevat tuskin kuolemaan, mutta niiden rinnalle tarvitaan myös toisenlaista, aiempaa suorempaa kansanvaltaa. Ylipäätään voisi kuitenkin sanoa, että tärkein kysymys koko keskustelun takaa on demokratiakasvatuksen kehittäminen. Ainakaan oman käsitykseni mukaan koululaitoksemme ei ole nykyisellään kriittiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun ja vaikuttamiseen kannustava voima.

Turpeen verotus

2010-07-31T13:25:00.015+03:00

Valtiovarainministeriön veroesityksissä otetaan askel oikeaan suuntaan, mutta sen todellinen kummallisuus on turpeelle asetettava pieni vero. Hesarin tämänpäiväinen pääkirjoitus tarttui oivalla tavalla siihen ristiriitaan, että huomattavasti vähäpäästöisempää maakaasua verotetaan jatkossa kovemmin. Kataisen puheet vihreästä verotuksesta asettuvatkin siis hieman outoon valoon.

On sinällään totta, että turpeen energiakäytössä on monia hyviä puolia. Ensinäkin se on voimakas alueellinen työllistäjä, jonka lisäksi puu tarvitsee lähinnä teknisistä syistä jonkin verran turvetta rinnalleen. Turve on kuitenkin fossiilinen polttoaine, jonka ovat tuominneet muun muassa Euroopan unioni sekä hallitusten välinen ilmastopaneeli (IPCC). Turpeen energiakäytölle ei ole siis mitään perusteita, mikäli ilmastonmuutoksen torjunta halutaan ottaa vakavasti. On turha vedota turpeen muihin hyötyihin; onhan esimerkiksi kivihiilen polttamisessa omat etunsa, mutta ympäristölle se on yhtä suurta myrkkyä kuin turve.

Maakaasun kohtalo tämän hallituksen aikana on ollut erikoinen. Esimerkiksi suurteen energialinjausten yhteydessä vedottiin siihen, että nyt halutaan päästä venäläisestä maakaasusta eroon. Budjettiesityksen perusteella hallitus haluaa jatkaa samalla maakaasuvastaisella linjalla. On toki niin, että maakaasu on fossiilinen energianlähde, josta on päästävä eroon. Olisi kuitenkin suotavaa, että hallitus tekisi energia- ja ilmastopolitiikkaansa nykyistä linjakkaammin. On surullista seurata, kun poliitikkojen kapea, kansalliseen katseeseen perustuva, katsontakanta ajaa suurempien haasteiden ohi.

Tavoitteena globaali perusturva

2010-07-21T09:45:00.001+03:00

”Välimatkat maapallon eri osien välillä kadottavat merkityksensä ja kansainvälisten rajojen merkitys pannaan kysymyksen alaiseksi. Keltainen ja musta rotu nousevat hiljalleen uusimman ajan historiallisiksi tekijöiksi ja valkoisen rodun kapitalistisen sivistysbarbaarian tuomareiksi”, kirjoittaa Santeri Alkio Pyrkijässä vuonna 1909. Tuskin Alkio itsekään tiesi, miten hyvin hänen ennustuksensa pitävät nyt sata vuotta myöhemmin paikkaansa: maailmanjärjestyksen muutos ja globalisaation vaikutukset yhteiskuntapolitiikkaan ovat oman aikamme merkittävimpiä politiikan sisältökysymyksiä, joihin poliittisten voimien on kyettävä vastaamaan.

Monet kansainvälisten suhteiden tulkitsijat ovat kiinnittäneet huomiota Kiinan, Intian ja Brasilian kaltaisten nousevien mahtien merkityksen kasvuun. Ne ovat onnistuneet kasvattamaan hyvinvointiaan ja investoimaan tämän jatkuvan taloudellisen kasvun itseään ruokkivaksi prosessiksi. Tämän ansiosta nämä maat ovat kyenneet lisäämään merkitystään myös maailmanpolitiikassa. Länsimaat ovat puolestaan keskittyneet sotaretkiin ja terroristijahtiin Lähi-idän alueilla, kun samaan aikaan niiden yhteiskunnat ovat rapautuneet sisäisesti ja joidenkin maiden julkiset taloudet ovat lähes romahtamispisteessä. Kuva ilmiön absurdiudesta vahvistuu, kun pysähtyy pohtimaan Euroopan maiden todellisia intressejä esimerkiksi Afganistanin operaatioon osallistumisessa. Meillä Suomessa voitaisiinkin pohtia kriittisesti, onko jatkuva väittely Nato-jäsenyyden tarpeellisuudesta enää millään tavoin ajankohtainen kysymys nykypäivän maailmassa?

Euroopan integraatio on ollut menestystarina, joka on vahvistanut yhteiskunnallista hyvinvointia ja ennen kaikkea lopettanut valtioiden välisen vihonpidon maanosassamme. Euroopan unionin menestyksen resepti on siinä, että hyvin erilaiset valtiot ovat onnistuneet yhdentymään taloudellisesti. Poliittinen integraatio on kuitenkin ollut huomattavasti vaikeampaa, eikä sillä saralla ole helppoja voittoja odotettavissa jatkossakaan. Euroopan tulevaisuuden tie voisikin olla keskittyä menestymään taloudellisesti vahvana alueena ja käyttää jäsenmaiden poliittisten kulttuurien erilaisuutta vahvuutenaan. Ihmisten kokonaisvaltainen hyvinvointi ei ole kiinni maanosamme maailmanpoliittisesta painoarvosta vaan hyvinvoinnin turvaavista elämisen perusedellytyksistä, joita nykyinen taantuma on merkittävällä tavalla syönyt.

Oma tarkastelunaiheensa on myös globalisaation vaikutukset yhteiskuntapolitiikkaan. Ennustuksista huolimatta maapalloistuminen ei ole vähentänyt valtioiden merkitystä. Sen sijaan valtioiden rooli on muuttunut, kun niistä on tullut kansainvälisen talouskilpailun toimijoita. Tämä on vaikuttanut merkittävällä tavalla valtioiden sisäiseen yhteiskuntapolitiikkaan, jonka lähtökohdaksi on noussut kilpailukyvyn edistäminen kaikilla yhteiskuntaelämän sektoreilla. Toivon mukaan meillä Suomessa tapahtuu ennen ensi kevään eduskuntavaaleja sama ilmiö kuin Ruotsissa, missä puolueet ovat joutuneet ottamaan kantaa kilpailukyvyn edistämisestä lähtevän poliittisen ajattelun mielekkyyteen.

Tärkeää on nostaa esille myös globaalipolitiikan kysymyksiä. Nuorkeskustalainen liike on pitänyt esillä ideaa globaalin perusturvan parantamisesta. Tämä tapahtuisi parhaiten keräämällä rahaa kansainväliseen perusturvarahastoon, josta jaettaisiin perustulonomaista rahoitusta absoluuttisen köyhyyden poistamiseksi. Nykyisen kaltaiset kehitysyhteistyön muodot eivät monista hyvistä puolistaan huolimatta ota tarpeeksi huomioon yksilöiden mahdollisuuksia nostaa elintasoaan. Riittävän korkea perusturva mahdollistaisi esimerkiksi kehitysmaiden nuorille täysipainoisen opiskelun, mikä olisi askel kohti globaalia mahdollisuuksien tasa-arvoa. Rahaa perusturvarahastoon ohjattaisiin uusista kansainvälisistä veromuodoista. Hyvä esimerkki tällaisesta veromuodosta on viime aikoina paljon keskustelua herättänyt ajatus globaalista hiilidioksidiverosta.

Keskustaliike on läpi sen historian ollut ihmisyyden, kestävän kehityksen ja perusturvan teemoja edistävä toimija. Näitä asioita on vietävä eteenpäin myös ylikansallisella tasolla; Suomen lisäksi myös koko maailma tarvitsee ihmisyyttä puolustavaa politiikkaa.

(Julkaistu Suomenmaassa 21.07.2010)

Ydinvoimapäätös

2010-07-01T22:16:00.013+03:00

Kimmo Tiilikainen sanoi tänään osuvasti eduskuntatalon edessä järjestetyssä mielenosoituksessa, että eduskunta kulkee nyt 30 vuotta kehityksestä jäljessä. Eduskuntamme tahto nimittäin on, että kuljemme eteenpäin energiankäyttöä lisäävällä tiellä. Toivon mukaan ainakin peruskoulun opetussuunnitelmasta tajutaan tämän jälkeen poistaa energiansäästöön kannustava kasvatus; yksilönvalinnoilla ei ole nimittäin isossa kuvassa oikeasti mitään merkitystä, sillä teollisuuden annetaan nyt kasvattaa osuuttaan koko maamme energiantuotannosta reilusti yli 50 prosenttiin, jonka paikkeilla sen kulutus on tähän asti ollut.

Joku voi pitää ydinvoimaratkaisua kansantalouden kannalta välttämättömänä, mutta pääasiassa ratkaisussa on kyse pääoman palvonnasta. Esimerkiksi metsäteollisuus tuottaa bruttokansantuotteestamme enää alle kolme prosenttia, ja taloutemme tulevaisuuden tuottavuus tulee jostain aivan muualta kuin raskaasta teollisuudesta. Samaan aikaan metsäteollisuuden käyttämä energiamäärä kasvaa kokonaiskulutuksestamme yli nykyisen 25 prosentin. Tämäkö on sitä oikeudenmukaista köyhän asian ajamista, josta keskustalaisissakin tupailloissa on useaan kertaan puhuttu?

Onneksi myönteiset periaatepäätökset eivät takaa oikeastaan mitään. Fennovoiman hanke ei vaikuta kovinkaan vakuuttavalta, kun sen taloudellinen kannattavuuden on laskettu perustuvan EU:n kilpailulainsäädännön rikkomiselle. Muutenkin hanke on täysin keskeneräinen. Todennäköinen vaihtoehto on, että Simolta ja Pyhäjoelta jää kummaltakin reaktori saamatta. TVO:n hanke vaikuttaa hieman vakuuttavammalta, mutta farssiksi osoittautuneen Olkiluoto 3 rakennusprojektin jälkeen on turha odottaa neljännen reaktorin valmistumista vuoteen 2020 mennessä.

Ennen yhdenkään uuden reaktorin valmistumista meillä onkin mahdollisuus ottaa todellinen tiikerinloikka uusiutuvien energian lisäämisessä, jossa kotimaisen puun hyödyntämisellä on merkittävin rooli. Vuoteen 2020 mennessä ehdimme käynnistää ympäri maata lukuisia projekteja, jotka tuovat meille tuhansia uusia työpaikkoja, joista koko kansantaloutemme pääsee hyötymään. Samalla ehdimme käynnistää todellisen toiminnan energiansäästön edistämiseksi, minkä eteen ei ole nyt tehty vakavasti ottaen yhtään mitään.

Viimeistään vuonna 2020 luultavasti kaikki tajuavat sen, että Suomen eduskunta syyllistyi 1. heinäkuuta vuonna 2010 suurimpaan mahdolliseen hölmöläisen tekoon. Kaikki tekevät joskus virheitä, mutta valitettavasti näillä virheillä on yhteiskuntamme kannalta mittaamattoman katastrofaaliset seuraukset. Onneksi tunnelin päässä näkyy kuitenkin myös valoa.

Peräkkäisten kansanedustajakausien määrää rajattava

2010-06-30T19:04:00.007+03:00

Selailin eri puolueiden puoluekokousten aloitteita ja ohjelmia läpi. Monta mielenkiintoista asiaa osui silmiin, mutta ehkä mielenkiintoisin oli vasemmistoliiton puoluekokoukseen lähetetty aloite, jossa vaadittiin peräkkäisten kansanedustajakausien rajaamista kahteen. Vasemmistopuolueena vasemmistoliitto ei luonnollisestikaan hyväksynyt aloitetta; pitkille poliittiselle urille halutaan perinteiseen vasemmistotyyliin antaa arvoa. En jaksanut kaivaa tähän hätään vihreiden ohjelmia, mutta heillä voisi kaiken järjen mukaan olla edustajakausienkin rajaamista tukeva kanta?

Omasta mielestäni kansanedustajakausia olisi syytä rajata. Keskustaopiskelijat ehdottivat kuntavaaliteeseissään vuonna 2008, että peräkkäiset kaudet kunnanvaltuustoissa tulisi rajata kolmeen kauteen. Samansuuntainen muutos olisi syytä ulottaa myös eduskuntaan.

Ensinäkin tämä olisi vastaisku politiikan professionalisoitumista vastaan. On jokseenkin huvittavaa katsoa, kun Arkadianmäellä istuu ties kuinka monennetta kautta sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole luultavasta koskaan tehneet oikeita töitä. Heille tekisi joskus hyvää katsoa maailmaa toisesta näkövinkkelistä edes neljän vuoden ajan. Kun eduskunnassa olisi muitakin kuin valtiokoneistoon kartellisoituneita edustajia, niin valtakunnallinen päätöksenteko olisi lähempänä kansalaista.

Eduskuntakausien rajaaminen toisi myös eduskuntaryhmiin vaihtuvuutta, joka tervehdyttäisi poliittista kulttuuriamme monella tapaa. Tärkein muutos tapahtuisi kuitenkin siinä, että politiikan henkilöityminen vähenisi, jolloin sisältökusteluille jäisi enemmän tilaa.

Pääargumentti kausien rajaamista vastaan on, että se söisi entisestään eduskunnan valtaa. Olen kuitenkin täysin päinvastaista mieltä, sillä tuoreet ja nälkäiset kasvot uskaltaisivat luultavasti käyttää nykyistä paremmin sitä valtaa, joka eduskunnalla lain mukaan on. Nykyisin eduskunta on täysin hallituksen talutusnuorassa, joka johtuu pitkälti eduskuntaryhmien ja valtioneuvoston liian läheisistä suhteista.

Hetemäen linjalla vaaleihin?

2010-06-24T18:43:00.016+03:00

Alivaltiosihteeri Martti Hetemäen verotuksen uudistamista pohtineen työryhmän julkaisemat esitykset eivät ole mitenkään yllättäviä: tuloveroja alennetaan, kun samaan aikaan välillisiä veroja sekä pääomaveroja kiristetään. Näin sen pitääkin mennä, mikäli haluamme oikeasti kehittää verotusjärjestelmäämme nykyistä tehokkaampaan suuntaan. Sitä ei käy kiistäminen, että tällainen verotuksen suunta on pienituloisille myrkkyä. Ratkaisuna asiaan kuitenkin toimisi kokonaisvaltainen perusturvauudistus, jolla voitaisiin turvata kaikkein heikompien asema.

Asiaa pitää kuitenkin miettiä tarkemmin, ja Tuomioja tarttuikin blogissaan suureen ongelmaan, joka meidän keskustalaisten olisi myös syytä tajuta: pääministeri Kiviniemi nimittäin linjasi eilen hallituspuolueiden hakevan seuraavissa eduskuntavaaleissa valtakirjaa Hetemäen veroesityksille. Näin keskusta on ulkoistanut oman veropolitiikkansa virkamiesvalmistelulle. Tämä on pitkällä tähtäimellä äärimmäisen vaarallinen kehityssuunta.

Edellisen kerran keskusta on tehnyt saman Vanhasen käynnistämissä kolmikantaisissa valmisteluissa, joiden tehtäväksi on annettu kasvun ja työllisyyden vahvistaminen. Sen sijaan, että keskusta tekisi asioista omia linjauksiaan, niin se uskoo nyt muualla tehtävän valmistelun tuloksiin, eikä ota asioihin itsenäisesti kantaa. Kaukana ovat ne ajat, kun keskusta uskalsi haastaa vallitsevaa järjestelmää ja tehdä työreformin kaltaisia uudistusehdotuksia yhteiskuntamme uudistamiseksi.

Eduskuntavaalien lähestyessä SDP:n linja on terävöitymässä. Heiltä löytyy varmasti myös vaihtoehtoisia ratkaisuja talouskysymyksiin. Mikäli kokoomuksella ja keskustalla ei ole vaalien alla itsenäistä linjaa näihin kansakunnan tulevaisuutta käsitteleviin teemoihin, niin vaalien voittajaa ei tarvitse kauaa arvuutella. Tärkeä kysymys myös on, miten keskusta onnistuu löytämään oman linjansa suhteessa kokoomukseen. Helppoa se ei tule näiden linjausta jälkeen olemaan.

Perustulon tulevaisuus

2010-06-17T09:17:00.004+03:00

Keskustan Opiskelijaliitto otti toissapäivänä kantaa siitä, että seuraavien eduskuntavaalien jälkeiseen hallitukseen on saatava mukaan perustuloajattelua kannattavat puolueet. Käytännön tasolla tämä tarkoittaisi Maria Kaisa Aulan aikanaan esillä pitämää keskustan, vihreiden ja vasemmistoliiton keskenään muodostamaa hallitusrunkoa. Mukaan tarvittaisiin myös kokoomus tai SDP, joiden suhde perusturva-ajatteluun on vähintäänkin ongelmallinen. Demareista Erkki Tuomioja lienee ainoita tunnettuja perusturvaan pohjautuvan sosiaaliturvajärjestelmän kannattajia. Helpompaa on siis kääntää kokoomus perustulon kannalle, joka vaatii kuitenkin suurta kulttuuriin muutosta heidän sisällään.

Keskusta otti, osittain kyllä puolivahingossa, puoluekokouksessaan kannan, jossa se sitoutuu ottamaan vuoden 2011 eduskuntavaalien yhdeksi keskeiseksi teemakseen negatiiviseen tuloveron käyttöönottamisen. Samalla keskusta ryhtyy vakavasti selvittämään Keskustan Opiskelijaliiton perusturva –työryhmän vuonna 2008 esittämän ennakkoon saatavaan veroetuuteen pohjatuvan mallin toteuttamisedellytyksiä.

Kannatan vahvasti ennakkoon saatavan veroetuuteen pohjautuvaa mallia. Yksittäisen mallin ajamisen sijaan olisi kuitenkin tärkeämpää saada useamman puolueen edustajat pohtimaan asioita yhdessä. Perusturvan toteuttaminen perustulolla vaatii laajaa rintamaa, eikä mikään puolue saa ajattua yhtä yksittäistä malliaan läpi. Mikäli yhteistyöhön ei kyetä, niin yhteiskuntamme pysyy jatkossakin etujärjestövallan pihdeissä. Tämän tarkoittaa kansakuntamme tilan sisäisen rappeutumisen etenemistä.

Puoluekokouksen satoa

2010-06-13T22:18:00.016+03:00

Keskustan puoluekokous osoittautui äärimmäisen mielenkiintoiseksi tapahtumaksi. Kokouksen ehdottomasti tärkein poliittinen päätös oli negatiivisen tuloveron/perustulon hyväksyminen osaksi puolueen ohjelmaa. Keskusta rupeaa nyt selvittämään työntekoon kannustavan perustulomallin käyttöönottoa. Tästä saadaan äärimmäisen tärkeä sisällöllinen vastavoima sinipunapolitiikalle, joka korostaa perusturva-ajattelun sijaan ansioturva-ajattelua. Keskusta on siis palannut tältä osin jälleen suomalaisen talous- ja sosiaalipolitiikan edelläkävijäksi.

Kokouksen ikävin päätös oli puoluekokouksen ydinvoiman lisärakentamiselle antama siunaus. Keskusta on karannut kauas aatteelliselta tieltään, johon kuuluu hajautuksen ideologia. Nyt keskusta johtaa puoluekokouksen antamalla tuella Suomen historian ydinvoimamyönteisintä hallitusta. Tämä on ollut sisällöllisten ongelmiensa ohella strategisesti äärimmäisen huono valinta, sillä nyt keskustan energiapoliittinen linja samaistuu liikaa kokoomukseen, jonka tärkeimmät vaikuttajat ovat keskustalaisten rinnalla painottaneet uusiutuvan energian merkitystä. Keskustan on tämän päätöksen jälkeen myöskin mahdotonta haastaa luonnontaloudellisissa kysymyksissä vihreitä politiikan kolmansien voimien välisessä taistelussa; ympäristöliikkeestä tulevat ihmiset eivät koe keskustaa enää minään vaihtoehtona.

Keskustan heikosta tilanteesta kertovat ne viestit, joita energiapaketin puolustamiseksi kerrottiin. Hallitus kuulemma kaatuisi, jos keskusta ei hyväksyisi ydinvoiman lisärakentamista. Onko keskusta oikeasti niin heikossa tilassa, että kokoomus voi kiristää sitä näin suoraan? Nykyinen hallitusyhteistyö ei näytä siis olevan kovinkaan kestävällä pohjalla, joten Mari Kiviniemellä on luvassa vielä kivinen tie.

Toivo keskustan uudistumisesta on kuitenkin kova. Puolueen henkilövalinnat osoittivat, että uusille kasvoille koettiin olevan nyt todellista tarvetta. Tehtäviin valittiin uudistusohjelmalla esiintyneitä ehdokkaita. Suurena pettymyksenä kuitenkin oli se, että kampanjat käytiin pitkälti mielikuvien kautta. Tietyllä tapaa puoluekokousedustajat ostivat johtajansa kuin sian säkissä, sillä kukaan ehdokkaista ei nostanut esille kovinkaan konkreettisia politiikan sisältöön liittyviä kysymyksiä.

Sama ilmiö jatkui sunnuntaina, jolloin puoluekokouksessa käsiteltiin poliittisia kysymyksiä. Uusi puheenjohtajisto ei ottanut sisältökysymyksiin kantaa muuten kuin äänestämällä muun kokousväen joukossa. Omasta mielestäni olisi tuntunut luontevalta, että uusi johto olisi puheenvuoroin käynyt vaikuttamassa siihen poliittiseen linjaan, jota heidät on valittu johtamaan. Eikö esimerkiksi kaikki kolme ydinvoiman lisärakentamiseen kriittisesti suhtautuvaa varapuheenjohtajaa olisi voinut käyttää puheenvuoron asiaan liittyen? Kun valtaa on kerran annettu, niin sitä soisi myös käytettävän tärkeäksi koettujen asioiden eteenpäin viemiseksi.

Pidän kaikkia johtotehtäviin valittuja äärimmäisen fiksuina politiikan tekijöinä. Heitä on äärimmäisen helppo tukea tehtävissään. Samalla heillä on kuitenkin myös suuri vastuu onnistua. Onnistumiseen vaaditaan kuitenkin huomattava määrä lisää särmää ja konkreettista sisältöä. Henkilökohtaisesti uskon siihen, että puheenjohtajisto löytää oman linjansa, jota kautta Suomen Keskusta pystyy ottamaan merkittävän loikan eteenpäin.

Uusi luku

2010-06-08T13:20:00.002+03:00

www.uusiluku.fi

Menkää tutustumaan Uusi luku -teokseen, jonka olemme nuorkeskustalaisella kirjoittajaporukalla yhdessä työstäneet.

Tavoitteenamme on piirtää tiekartta pois nykyisistä ongelmista sekä haasta muut tahot poliittisen tulevaisuuskamppailuun. Samalla haluamme vaikuttaa ennen kaikkea Suomen Keskustan poliittisen linjaan. Mielellään kuulisin myöhemmin kommentteja siitä, miten olemme näissä asioissa onnistuneet.

Kirjan pitäisi olla lähiaikoina myös luettavana ilmaiseksi kirjan nettisivuilta, mikäli ette pääse siihen muuten käsiksi.

Lähi-idän tilanne

2010-06-07T12:53:00.004+03:00

Ulkoministeri Alexander Stubb puhui viime torstain kyselytunnilla itsensä pussiin, kun hän sanoi, ”etteivät kauppasaarrot ole missään tapauksessa hyödyttäneet”. En kannata missään nimessä esimerkiksi Iranin kauppasaarron lopettamista, mutta Stubbin logiikan mukaan näin pitäisi kuitenkin tapahtua. Toivottavasti Stubbin lausunto ei edusta hallituksen yhtenäistä linjaa.

Oman asiantuntemattomuuteni pohjalta en osaa sanoa, pitäisikö Israel asettaa kauppasaartoon. Selvää kuitenkin on, että jotain pitäisi tehdä. Gazan saarto ja valtiollinen merirosvous monien muiden kummallisuuksien ohella ovat osoittaneet, ettei Israel toimi millään mittareilla mitattuna hyväksyttävällä tavalla. Esimerkiksi Euroopan unionin on otettava käyttöön muutkin keinot kuin pelkkien tuomitsevien julkilausumien anto. Euroopan tai Suomen Lähi-idän -politiikan lähtökohtana ei saa olla rähmällään olo rapakon taakse.

Väistämätön muutos on kuitenkin tapahtumassa. Turkki on ollut NATO –maana tähän asti Israelin tärkeä yhteistyökumppani, joka on pystynyt toimimaan strategisesti tärkeänä välittäjänä islamilaisen maailman ja Israelin välillä. Turkin ja Israelin välinen erityissuhde on kuitenkin viimeaikaisten tapahtumien vuoksi päättymässä. Tämä vähentää huomattavasti Israelin liikkumatilaa, jolla on huomattavia vaikutuksia koko Lähi-idän tilanteeseen. Toivon mukaan tämä muutos käynnistäisi positiivisen kehityksen, mutta pahimpana pelkona on päinvastainen kehitys.

Toivoa antanut viikko

2010-06-06T17:31:00.011+03:00

Oma hiippakuntani, Helsingin hiippakunta, otti torstaina edelläkävijän roolin, kun se valitsi Irja Askolan Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi piispaksi. Naispappeus hyväksyttiin Suomessa 22 vuotta takaperin, ja viimeinkin kirkko oli riittävän kypsä naispuoliselle kaitsijalle. Ei ole mitenkään yllättävää, että valinnan suoritti kirkkoamme viime vuosikymmeninä voimakkaimmin uudistanut Helsingin hiippakunta. Askola ei ollut kuitenkaan hyvä valinta ainoastaan sukupuolensa ansiosta, sillä hän on ennen kaikkea rautainen osaaja. Mittavan seurakunta- ja hiippakuntatyön ohella hänellä on vahva tausta myös ekumeenisessa liikkeessä että yliopistossa.

Kirkollamme on nyt uudistumisen avaimet käsissään. Lisäuskoa tälle antoi arkkipiispa Kari Mäkisen tämänpäiväinen virkaanasettaminen. Puheessaan Mäkinen keskittyi ennen kaikkea ihmisyyden ja kristinuskon väliseen suhteeseen. Tämän ongelmanasettelun kautta hän antaa pätevää kritiikkiä nyky-yhteiskuntaa leimaavalle materialistiselle eetokselle.

Tärkein odotukseni uusien piispojen suhteen on siinä, että he saisivat seurakuntayhteisöstä entistä yhtenäisemmän. Yhteisöä rikkovat näkemykset, joista tärkeimpänä naispappeuden vastustaminen, ovat vieneet kirkolta turhia voimavaroja. Näin se ei ole pystynyt keskittymään kaikkein olennaisimpiin tehtäviinsä.

Ympäristöhallinnon tulevaisuus

2010-05-30T15:26:00.014+03:00

Sirkka-Liisa Anttila nosti tänään keskusteluun yhden keskustapolitiikan ikuisista lempilapsista, eli itsenäisen ympäristöministeriön lakkauttamisen ja sen yhdistämisen maa- ja metsätalousministeriöön. Keskustan historia ympäristöministeriön vastustajana on pitkä, sillä pitkälti sen ansiosta itsenäinen ympäristöministeriö perustettiin Suomeen vasta vuonna 1983.

Anttilan esiin nostama ajatus on tärkeä. Siinä ei ole nimittäin mitään järkeä, että ympäristöasiat asetetaan muusta yhteiskunnasta täysin erilleen. Ympäristöministeriön olemassaolo kertoo jopa siitä, ettemme osaa ottaa luonnontaloudellisen kestävyyden tärkeyttä yhteiskuntapolitiikassamme huomioon. Ympäristökysymyksiä olisikin mielestäni järkevintä käsitellä luonnonvara- ja elinkeinoasioiden kanssa rinnakkain. Kuten Olli Rehn sanoi keskustan varapuheenjohtajan asemasta käsin parikymmentä vuotta sitten, niin "ympäristöpolitiikassa on korostettava uusteollistamista ympäristövaatimusten mukaisesti". Tämä vihreän teollistamisen perusajatus sopii myös tämän päivän järkivihreyden kulmakiveksi.

Olen kuitenkin itse ruvennut suhtautumaan yhä skeptisemmin ajatukseen luonnonvaraministeriöstä. Valitettavasti yhteiskuntapolitiikkaamme pyörittää edelleen taloudelliset arvot, jotka jättävät ympäristökysymykset jalkoihinsa. Tämän takia ympäristönsuojeluun keskittyvälle erikoishallinnolle on jatkossakin tarvetta. Maa- ja metsätalousministeriin tai ministeriön hallintoon ei ole ympäristökysymysten kohdalla luottamista, josta norppa-asian hoitaminen toimii tunnetuimpana esimerkkinä.

Puheenjohtajapaneelin satoa

2010-05-26T09:06:00.007+03:00

Olin seuraamassa eilen keskustan puheenjohtajaehdokkaiden vaalipaneelia Vantaan Heurekassa, jossa olivat paikalla Mari Kiviniemi, Mauri Pekkarinen ja Timo Kaunisto, Paavo Väyrysen ollessa estynyt työmatkansa takia. Lauri Salovaaran vetämästä paneelista ei jäänyt jälkipolville paljoa kerrottavaa.

Enimmäkseen kandidaatit latelivat tyhjiä korulauseita. Jokainen heistä taisi puhua puolueen uudistamisen ja aatteen puolesta, mutta kukaan ei antanut kummallekaan sen tarkempaa sisältöä. Oikeastaan energiapolitiikka oli ainoa teema, joka herätti hieman enemmän keskustelua. Pekkarinen puolusti hallituksen tekemää energiaesitystä, Kauniston vastustaessa järkevin argumentein ydinvoimaa. Aiempina vuosina ydinvoimakriittisenä esiintyneen Mari Kiviniemen energiapuheet olivat hyvin mielenkiintoisia, sillä hän hehkutti voimakkaasti uusituvan energian pakettia, mutta yritti olla mahdollisimman hiljaa ydinvoimasta. Jotenkin on nähtävissä, ettei Kiviniemi ole täydellä sydämellä hallituksen esityksen takana, vaikka pitääkin asiasta suunsa kiinni.

Kandidaatit puhuivat myös tulevasta hallituspohjasta. Kaunisto väläytteli jälleen ajatustaan kolmen suuren yhteishallituksesta. Pekkarinen ja Kiviniemi puhuivat molempien pääkilpailijoiden hyvistä ja huonoista puolista, mutta katsoivat yhteistyön kokoomuksen kanssa olevan helpompaa kuin SDP:n kanssa. Toisaalta on hyvä muistaa, että neljä vuotta takaperin punamultapohjan jatkuminen näytti lähes itsestäänselvyydeltä, mutta vaalitulos muutti sittemmin kaiken.

Erityishuomautuksena paneelista on sanottava, että Kiviniemen ja Pekkarisen poliittisen kulttuurin lukutaidossa näyttää olevan jotain pahasti pielessä. He eivät nimittäin näe vihreitä keskustan todellisena uhkaajana. Onneksi Kaunisto sentään pitää tätä uhkaa esillä. Uhka ei ole mitenkään pieni, sillä kun laskemme vihreiden ja keskustan kannatuksen yhteen, niin se on Suomen jokaisessa vaalipiirissä lähes yhtä suuri. Molemmat puolueet ovat omilla kannatusalueillaan ”politiikan kolmansia voimia”, jonka vuoksi niiden funktio eri alueilla on varsin samanlainen. Vihreät toimiikin keskustan kannatuksen pääasiallisena tulppana kaupungeissa, kun taas maaseudulla ja pienissä kaupungeissa asia on puolestaan toisinpäin. Kummassakaan puolueessa tätä erityissuhdetta ei ole ymmärretty riittävän hyvin.

Kokonaisuudessaan puheenjohtajakilpailu on kääntymässä mielenkiintoisille urille. Mari Kiviniemi näyttää olevan porskuttamassa voittoon, mutta se johdu hänen ylivertaisista kyvyistään vaan sen sijaan hänen vastustajiensa puutteista. Jollain tapaa käynnissä oleva jokseenkin hengetön puheenjohtajakilpailu kuvastaa niitä rakenteellisia ja sisällöllisiä ongelmia, jotka vaivaavat koko puoluetta. Surullista on, etteivät puheenjohtajaehdokkaat ole esittäneet omaa tiekarttaansa näiden ongelmien voittamiseksi. Tällä menolla keskustan ainoa pelastus onkin se, että muilla puolueilla menee yhtä huonosti.

Globaali perusturva kehitysyhteistyön lähtökohdaksi

2010-05-24T23:18:00.001+03:00

Perinteisesti politiikan tekemistä vaivaa kansalliseen katseeseen takertuminen. Realismi on pienelle valtiolle ajoittain toki välttämätöntä, mutta joskus kapea katsontakanta toimii esteenä laajempien ongelmien näkemiselle. Aikaamme vaivaa lukuisat globaaliongelmat, joiden ratkaisemiseen ei ole löydetty nykyisissä puitteissa keinoja. Ilmastonmuutos, nälänhätä, absoluuttinen köyhyys, maailmantalouden kriisi sekä monet muut ongelmat kertovat siitä, että jotain tarvitsisi tehdä. Nykyisen kaltainen kehitysyhteistyö on jo ajat sitten näyttänyt olevansa riittämätöntä.

Maailmassa on kyllä olemassa riittävästi resursseja, jotta maailman jokaisen ihmisen riittävän kattava hyvinvointi pystyttäisiin turvaamaan. Nämä resurssit on vain saatava jaettua tasaisemmin, ja samalla olisi myös tärkeää pitää huolta siitä, että ihmiskunta toimisi kestävällä pohjalla. Kansallisessa politiikassa valtioille on annettu tulojen uudelleenjakotehtävä. Valtiot hoitavat tehtäväänsä keräämällä veroja sekä suorittamalla tulonsiirtoja. Tästä ajattelusta on otettava mallia myös globaaliin politiikkaan.

Nuorkeskustalainen liike on pitänyt esillä ideaa globaalin perusturvan parantamisesta. Tämä tapahtuisi keräämällä rahaa kansainväliseen perusturvarahastoon, josta jaettaisiin perustulonomaista rahoitusta absoluuttisen köyhyyden poistamiseksi. Nykyisen kaltaiset kehitysyhteistyön muodot eivät monista hyvistä puolistaan huolimatta ota tarpeeksi huomioon yksilöiden mahdollisuuksia nostaa elintasoaan. Riittävän korkea perusturva mahdollistaisi esimerkiksi kehitysmaiden nuorille täysipainoisen opiskelun, mikä olisi askel kohti globaalia mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Rahaa perusturvarahastoon ohjattaisiin uusista kansainvälisistä veromuodoista. Hyvä esimerkki tällaisesta veromuodosta on viime aikoina paljon keskustelua herättänyt ajatus globaalista hiilidioksidiverosta. Hiilidioksidiveron avulla pystyisimme samaan aikaan torjumaan myös ilmastonmuutosta, joka on absoluuttisen köyhyyden ohella aikamme suurimpia ongelmia. Taloudellisesta näkökulmasta ajateltuna globaalista verosta saatavat tulot voitaisiin siirtää suoraan kaikkein köyhimpien ihmisten yritteliäisyyden tukemiseen, ilman valtioiden tai muiden välikäsien puuttumista asiaan.

Keskusta on historiallisesti ollut se poliittinen voima, joka on pitänyt maassamme perusturva-ajattelua esillä. Keskustan on vietävä nyt tuota nerokasta ajattelua myös maailmanlaajuiselle tasolle. Kehitysmaiden tulevaisuus on yksilöissä ja heidän yritteliäisyydessään. Näille ihmisille on vain luotava pohja, josta ponnistaa eteenpäin.

Puolueen sivistyspolitiikka alamäessä

2010-04-29T14:43:00.007+03:00

Keskustan nykyinen koulutus- ja kulttuuripolitiikka on heikkoa,vaikka puolueen aate perustuu sivistykseen. Keskustanuoret vaativat siihen parannusta. Yksi askel olisi opetusministerin salkun saaminen puolueelle.

Keskusta väittää periaateohjelmassaan olevansa aatepuolue ja sivistysliike. Myös keskustanuorten arvot pohjautuvat ihmisyysaatteeseen, joka sisältää sivistyksen, luonnon hyvinvoinnin, tasa-arvon ja yhteisöllisyyden.

Keskustalaisilla on siis perinteisesti myönteinen suhtautuminen sivistyskysymyksiin, mutta todellista halua tai osaamista ei ole tällä hetkellä olemassa. Huonoa sivistyspolitiikan hoitamista kuvaa parhaiten ehkä se, että keskustalla ei ole ollut opetusministerin salkkua sitten Marjatta Väänäsen ministerikauden 1970-luvulla. Tytti Isohookana-Asunmaan ja Tanja Karpelan kaudet kulttuuriministereinä ovat piristäviä valonpilkahduksia, mutta isossa kuvassa niillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä.

Ilmiötä vahvistaa paikallisten kulttuuriharrastusmahdollisuuksien näivettyminen eri puolilla Suomea, joka kertoo karua kieltä myös alueellisen sivistyksen rappiosta.

Keskustanuoret on vaatinut seuraavan hallituksen opetusministerin tehtävää keskustalle. Yhtä tärkeää olisi tavoitella myös kulttuuriministerin tehtävää sekä merkittävämpiä paikkoja kuntien opetus- ja sivistyslautakunnissa.

Ongelmallinen Alkio

Moni keskustalainen osaa luetella ulkomuististaan Santeri Alkion keskeiset fraasit. Kun on kysymys sivistyspolitiikasta, muistuu mieleen Alkion lausahdus “ihmisyyden kehitystarve ja sen edellytykset on pantava kaiken valtiollisen ja yhteiskunnallisen uudistuksen pohjaksi”. Harvempi tulee kuitenkaan ajatelleeksi, mitä se tarkoittaa.

Mikäli asiaa peilaa aatehistoriallisesta näkökulmasta, Maalaisliitto syntyi 1900-luvun alussa talonpoikia edustavaksi poliittiseksi liikkeeksi. Sen suurin ero verrattuna muiden maiden vastaaviin liikkeisiin oli siinä, että se omaksui kulttuuriradikaaleja ja yhteiskuntakriittisiä painotuksia. Osaltaan siksi Maalaisliitto-Keskustasta kasvoi maailman merkittävin agraaritaustainen puolue.

Myös Alkio edusti kriittisen sivistyneistön ihannetta. Kriittisyydellä tarkoitetaan sitä, että tiedon ja sivistyksen avulla pyritään yhteiskunnallisiin muutoksiin. Sivistystä ei nähdä välineenä, vaan osana tasapainoista ihmisyyttä. Näin alkiolaiseen ihmisyysajatteluun liittyy tiiviisti ajatus kokonaisihmisestä, joka on monipuolisesti älykäs. Tämä vaatii myös aktiivista kulttuurin harrastamista.

Alkion kriittisen ihmisen ihanteesta on kuitenkin otettu takapakkia, ja hänen fraasejaan toistellaan ymmärtämättä sen enempää niiden merkitystä. Toinen taka-askel on ollut hallinnollisuuden korostaminen, joka on tyypillistä poliittiselle puolueelle, mutta joka on ennen pitkää äärimmäisen vahingollista. Hallinnollisuudella
tarkoitetaan siis sitä, että tiedon avulla pyritään sopeutumaan yhteiskuntaan tässä ja nyt. Tällä voidaan saavuttaa nopeita tuloksia, mutta samalla edistyksellisyys katoaa, kuten Keskustassakin on käynyt.

Kutsu kulttuuritaisteluun

Ratkaisu ongelmaan on palaaminen Alkion ajatuksiin. Klassisten lausahdusten sijaan häneltä on otettava käyttöön kriittinen elämänasenne, jonka avulla keskustalla on mahdollisuus nousta kulttuuriradikaaliksi muutosvoimaksi.

Tarvitsemme yhteiskuntapoliittisia uudistuksia, jotka ottavat huomioon myös henkisen hyvinvoinnin. Myös koulutuksen ja kulttuurin edistämiseen on panostettava. Näille uudistuksille on olemassa erityistä tilausta, kun talouskasvuun tähdännyt materialistinen ajattelu on tullut ensin sosialismin ja nyt myös globaalin talouden romahtamisen jälkeen tiensä päähän. Seuraavaksi on tähdättävä henkisen kasvun vahvistamiseen.

Keskustan aatteellinen tehtävä on taistella kansakunnan henkisen kasvun puolesta. Kulttuuritaistelu lähtee liikkeelle sisältäpäin. Keskustan on ensimmäisenä laitettava sivistys- ja kulttuuripoliittinen ohjelmatyönsä kuntoon, ennen kuin aletaan konkreettisiin toimenpiteisiin.

(Julkaistu Nuoressa Keskustassa 1/2010)

Mitä teollisuuden pitäisi todistaa?

2010-04-27T23:30:00.007+03:00

Pääministerin talouspoliittinen neuvonantaja Juha Kuisma on yksi terävä-älyisimmistä keskustalaisista. Tuoreimmassa verkkokolumnissaan hän selittää varsin hyvin sen poliittisen pelin, joka löytyy tuoreimpien energiaratkaisujen takaa. En voi kuitenkaan mitenkään hyväksyä sitä, miten merkittävänä Kuisma näkee teollisuuden aseman. Tosin Kuisma ei ole asiansa kanssa yksin: yhteiskunnassamme perinteinen teollisuus on kuin pyhä lehmä, jonka eteen ollaan valmiita tekemään mitä vain. Keskustalaiset poliitikot ovat valmiita myymään sen edessä jopa omat aatteensa. Varmasti myös muidenkin puolueiden ihmiset.

Matti Liski kirjoittaa Akateemisessa talousblogissa hyvin, kuinka pieni rooli ydinvoimaa lobanneella teollisuudella on taloutemme kokonaiskuvassa. Teollisuuden tuottavuuskehitys on Liskin mukaan riittämätön, joten ydinvoimalla ei hänen mielestä ole oikeastaan mitään tekemistä tulevan talouskasvun kanssa. Näin onkin, sillä tulevaisuuden kansantaloudellinen tuottavuus tulee jostain aivan muualta kuin teollisuudesta.

Hallituksen ydinvoimaesityksen voittaja on teollisuus, joka sai haluamansa. Politiikoilla ei ole tosiaan kykyä asettua perinteisiä savupiippuyrityksiä vastaan. Olisihan se suoranainen poliittinen itsemurha. Tämä on hyvin valitettavaa, sillä väärien ratkaisujen kansantaloudelliset kustannukset tulevat hyvin kalliiksi. Helsingin kauppakorkeakoulun kansleri Matti Lehti ei ollut ollenkaan väärässä, kun hän kuvasi viime vuonna teollisuutta uudeksi maataloudeksi.

Epäilen vahvasti, että teollisuus tulisi laittamaan 18 miljardin investointeja seuraavan kymmenen vuoden aikana liikkeelle. Investointeja on toivon mukaan kuitenkin luvassa, mutta niiden kokonaistaloudelliset vaikutukset tuskin nousevat merkittävään asemaan. Teollisuus voi kyllä todistaa ydinvoiman olleen sille merkittävä vauhdittaja, mutta samassa ajassa tuottavammat alat ovat pyyhältäneet jo kaus ohi.

Ehkäpä viidentoista vuoden päästä osaamme jo hymyillä tämän päivän energiapolitiikallemme, jonka perustelut eivät olleet kovinkaan kauas katsovia.

Liberaalidemokraattien tervetullut nousu

2010-04-25T10:07:00.007+03:00

Suomi, Tanska ja Kanada ovat poliittiselta kulttuuriltaan todellisia kummajaisia. Ne ovat länsimaista ainoita, joissa keskustalainen tai liberaalipuolue on ollut viime vuosikymmeninä maansa päähallituspuolueena. Muualla valtaa ovat pitäneet konservatiivit tai maltillinen vasemmisto.

Vajaan kahden viikon päästä pidettävät Britannian parlamenttivaalit pitävät sisällään monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Mielenkiintoiseksi asian tekee liberaalidemokraattien suosion nousu. Kaikki kolme suurta puoluetta ovat kannatuksensa perusteella tällä hetkellä varsin tasavahvoja.

Britannian vaalijärjestelmän vuoksi liberaalidemokraattien vaalivoitto on käytännössä mahdoton asia. Liberaalidemokraatit saattavat kuitenkin nousta asemaan, jossa hallitusta ei voida muodostaa ilman heitä. Kahden puolueen hallitus olisi vallankumouksellinen muutos Britannian politiikassa. Samalla se olisi merkittävä edistysaskel eurooppalaiselle liberalismille.

Tyhmien ihmisten puolue?

2010-04-23T14:19:00.003+03:00

Mauri Pekkarista epäilyttää ydinvoiman lisärakentamista vastustavien nuorkeskustalaisten tietopohja. Todennäköisesti häntä siis epäilyttää myös Kimmo Tiilikaisen vetämän puolueen luonto, luonnonvarat ja ilmastonmuutos –teemaryhmän tietopohja, sillä tuo kyseinen työryhmä ehdotti puolueen tavoiteohjelmaluonnoksessa, ettei tarvetta uudella ydinvoimalle ole. Näin nuorkeskustalaisena on siis lohdullista havaita, että puolueessa on puutteellista tietopohjaa myös laajemmin. Pekkarinen taitaakin olla liian fiksu johtaja tälle tyhmien ihmisten puolueelle?

Jos otetaan asiat vakavasti, niin on mukava huomata, että meidän nuorkeskustalaisten kommentit osuivat ja upposivat Pekkariseen. Ei hänellä muuten olisi tarvetta hyökätä meitä vastaan.

Toissapäivänen hallituksen ydinvoimaesitys antoi kokonaisuudessaan huolestuttavia merkkejä puolueemme nykytilasta. Keskustan ylin päättävä elin, puoluekokous, kokoontuu vajaan kahden kuukauden kuluttua. Se olisi ollut luonteva paikka määrittää keskustan kanta ydinvoimakysymykseen. Nyt keskustajohtoinen hallitus halusi viedä asian mahdollisimman nopeasti läpi, keskustalaisen ministerien mahdollisesti pelätessä puoluekokouksemme arvaamattomuutta.

Ymmärtääkseni ydinvoimasta ei kuitenkaan ehditä äänestää eduskunnassa ennen kesäkuun puoluekokousta. Lahden puoluekokouksessa keskustalla onkin mahdollisuus määrittää oma kantansa ydinvoima-asiaan. Se kanta ei varmastikaan ole kahden uuden reaktorin tukeminen. Esimakua tulevasta on luvassa jo nyt tulevana viikonloppuna, kun keskustan puoluevaltuuskunta kokoontuu Lappeenrannassa.

Ydinvoiman lisärakentamista vastaan

2010-04-20T18:23:00.012+03:00

1970-luvulla Ruotsissa nousi voimakas ydinvoimaa vastustanut liike, jonka johtohahmoja olivat paikalliset keskustanuoret. Liikkeen suurin voimannäyte oli Barsebäckin ydinvoimalan sulkemista vaatinut marssi, joka on osanottajamäärältään edelleen Pohjoismaiden historian suurin poliittinen kulkue. Ydinvoimavastaisuus kantautui Ruotsista myös Suomeen, ja Keskustapuolue oli ensimmäinen ydinvoimakriittisen kannan ottanut eduskuntapuolue Suomessa, kun se hyväksyi ydinvoiman lisärakentamista vastustaneen aloitteen vuoden 1980 puoluekokouksessaan.

Ruotsin Keskustapuolue kävi aivan hiljattain oman sisäisen paininsa ydinvoiman kanssa, kun se nöyrtyi porvariallianssin muiden osapuolten kanssa sopuun siitä, että hallitus kannattaa ydinvoimasta luopumisesta tehdyn päätöksen kumoamisesta. Centerpartiet ikään kuin siis myi oman sielunsa, jotta hallitussopu säilyisi. Puolueen johtaja ja energiaministeri Maud Olofsson on yrittänyt tuoda Ruotsin energiantuotannon kahden kivijalan, vesi- ja ydinvoiman, rinnalle biopohjaista energiantuotantoa. Tämä on kuitenkin ollut keskustapuolueen kannalta turhaa, sillä puolue kamppailee syksyn eduskuntavaaleissa olemassaolostaan. Mikäli neljän prosentin äänikynnys ei ylity, niin yksi taru Ruotsin poliittisessa historiassa saapuu päätepisteeseensä.

Suomen tilanne muistuttaa poliittisessa mielessä hyvin paljon Ruotsin vastaavaa. Vallassa on oikeistohallitus, jolla on selkeästi halua rakentaa uutta ydinvoimaa. Keskustanuoret ovat syyllistäneet voimakkaasti kokoomusta, joiden ydinvoimainnokkuuden takaa he uskovat löytyvän mahdollisesti jopa vaalirahoitusta. Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on myös keskustan sisällä noussut ydinvoimakiima. Yksi syy löytyy lupaa hakevasta Fennovoimasta, jonka osakkaiden takana on monia keskustaa ja sen vaikuttajia lähellä olevia yrityksiä.

Keskustanuorten sukupolvien väliseen tasa-arvoon liittyvä argumentti on kaikin puolin järkevä. Mikäli eduskunta myöntää luvat useammalle uudelle reaktorille, niin sukupolvemme kädet ovat energiapoliittisten päätösten suhteen sidotut. Ydinvoiman lisärakentamista kannattaessaan hallitus antaa hyvin ristiriitaisen viestin, kun se on aiemmin eläkeikäkiistassa vedonnut nuoriin sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen vedoten.

Keskustan puoluekokous tulee kesäkuussa äänestämään puolueen ydinvoimakannasta. Tämän vuoksi näen hallituksen kiirehtimisen kestämättömänä. Erityisen pettynyt olen ministeri Pekkarisen toimintaan, kun hän on samaan aikaan pyrkimässä puolueen johtajaksi. Mikäli hallitus esittelee uusia lupia, kuten hyvin todennäköiseltä näyttää, niin ryöpytys tulee aivan varmasti olemaan kova, sillä yli puolet suomalaisista vastustaa ydinvoiman lisärakentamista. Erityisen kovaa ryöpytys tulee olemaan keskustan sisällä, jossa vaikuttaa huomattava määrä ydinvoimaa vastustavia voimia.

Jeesus Nasaretilainen - tuo suuri tuntematon

2010-03-18T13:13:00.007+02:00

(Joseph Ratzinger/Benedictus XVI, Jeesus Nasaretilainen, Edita 2008, 372s)

Jeesus ja kristinusko yleisesti ovat taas muodissa. Kysymys kuitenkin kuuluu, miten aiheitta kannattaa lähestyä? Yliopistoteologia lähestyy kristinuskoa tieteellisin metodein. Tämän takia teologian asemaa tieteenalana on puolustettava, sillä yhteiskuntamme tarvitsee kriittistä tutkimusta liikkeestä, johon kuuluu noin kolmannes maailman väestöstä. Kokonaan oma kysymyksensä kuitenkin on, mitä henkilökohtainen uskonelämä vaatii. Paavi Benedictus XVI on syyttänyt meitä luterilaisia siitä, että asettamalla uskomme ainoastaan järjellä selitettäväksi asiaksi, olemme menettäneet samalla kyvyn ymmärtää sitä.

Teoksessaan Jeesus Nasaretilainen Josep Ratzinger (Benedictus XVI) pyrkii löytämään evankeliumien pohjalta alkuperäisen Jeesuksen. Hänen viestinsä on se, että historiallis-kriittisen tutkimuksen luomat Jeesus-kuvat ovat loitontaneet meitä pois alkuperäisestä. Tämä ei hänen mielestään tarkoita, että tieteellinen tutkimus olisi jotenkin vähemmän tärkeää, mutta uskon ymmärtämisen kannalta se on kuitenkin riittämätöntä.

Paavi onnistuukin viemään meidät matkalle, jossa kohtaamme sen alkuperäisen ja evankeliumeista tutun Jeesuksen. Matkan aikana hän pistää lukijan pohtimaan tuttuja kertomuksia aivan uusista näkökulmista. Lukemisen keskellä on kuitenkin hyvä ajoittain pysähtyä, ja yrittää muistaa teoksen varsinainen idea: Ratzingerin halu kertoa meille siitä Jeesuksesta, jota hän itse seuraa. Onneksi hän muistuttaa meitä lukijoita siitä, että hän ei ole oleta lukijan ottavan tekstiä vastaan absoluuttisena totuutena.

Minuun suurimman vaikutuksen Jeesus Nasaretilaisessa tekee Ratzingerin tapa lähestyä Jeesusta. Hän ei lähesty Jeesusta hänen tekojensa kautta, vaan pohtien kysymystä, kuka Jeesus oli? Näin Paavin lähestymistapa edustaa kristinuskon tärkeintä kysymystä. Tällaista keskustelua kaipaisin enemmänkin, sillä nykyinen kristinuskon ympärillä käytävä keskustelu liittyy pitkälti epäolennaisuuksiin, joilla ei ole isossa kuvassa kovinkaan suurta merkitystä.

Jeesus Nasaretilainen jättää lukijan kokonaisuudessaan kuitenkin hämmennyksen valtaan. On nimittäin hyvin vaikea löytää punaista lankaa Ratzingerin ajatuksista. Toisaalta tämä voi olla hänen tarkoituksensakin. Ehkei näitä asioita voi tosiaan edes ymmärtää omalla järjellä? Meillä luterilaisilla riittää siis pähkäiltävää Paavin asettaman haasteen kanssa.

Maksuttoman koulutuksen viimeinen viikko?

2010-03-15T19:39:00.002+02:00

Torstaina julkaistaan opetusministeriön selvitystyöryhmän raportti, joka pohtii korkeakouluopintojen nopeuttamista. Julkisuudessa on ollut jo esillä malli tuhannen euron vuosittaisesta lukukausimaksusta. Tämä toisi suomalaisille korkeakouluille lisää itsenäisesti hankittua rahaa noin 250 miljoonaa euroa, mikä olisi merkittävä parannus nykyiseen tilanteeseen verrattuna.

Ylioppilaskuntaliike on ampunut esityksen odotetusti alas. Se aikookin näyttävillä mielenosoituksilla ja muilla tempauksilla taistella maksuttoman koulutuksen puolesta. Taustatukea ylioppilaat ovat saaneet monilta poliitikoilta, jotka ovat asettuneet voimakkaalla tavalla maksuttomuuden kannattajiksi. Käsittääkseni kukaan kärkirivin politiikoistamme ei kannata ainakaan julkisesti lukukausimaksujen käyttöönottoa.

Koko käynnissä oleva keskustelu onkin jollain tapaa hyvin absurdia: missään suunnassa ei ole todellista tahtoa lukukausimaksuille. Ainoastaan kasvoton selvitystyöryhmä katsoo lukukausimaksujen nopeuttavan opintoja. Ketä vastaan ylioppilaskuntaliike siis oikein taistelee?

Minun on ollut tietyllä tapaa surullista katsella käynnissä olevaa prosessia. Ylioppilaiden pitäisi olla kansakuntamme toivoja ja älyllisiä keihäänkärkiä. Nyt ylioppilasliike on kuitenkin mennyt suojakilven taakse, josta se huutelee maksuttomuuden eetostaan ilmaan mitään päteviä argumentteja. Missä ovat vaihtoehdot ja näkemykset korkeakoulujen rahoituksen parantamiseksi? Miksei maksuttomuuden puolustamisen rinnalla anneta kokonaisselvitystä maksuttomuuden kokonaishyödyistä?
Jos joku päivä on edessä oikeasti sellainen tilanne, että maksuttomuuden puolesta joudutaan oikeasti taistelemaan, niin tuossa taistelussa tulee turpaan ja aivan kunnolla.

Opiskelijaliikkeen onkin otettava jälleen edelläkävijän rooli. Sen on ensinäkin tarjottava oma vaihtoehtonsa korkeakoulujen rahoituksen parantamiseksi. Toiseksi sen on summattava yhteen maksuttoman koulutuksen kokonaishyötyjä. Tämän jälkeen on huomattavasti helpompi lähteä puolustamaan omaa asiaa.